Kotiarestissa.

Oppositiojohtajan vaalien jälkeisestä kotiarestista tuli mieleen pohtia tätä omaa "kotiarestiani". (Kuinka julmaa lyödä huumoriksi moinen kauhea asia.) Minun kulkemistani täällä ei tietenkään kukaan oikeasti rajoita, mutta hyvin rajoittunutta se silti on. Useimmiten käyn kodin ulkopuolella vain viikonloppuisin - ja silloinkin aina mieheni seurassa. Nyt Dubain loman jälkeen en ole nähnyt maailmaa pihapiirimme ulkopuolella, johtuen vaalien aiheuttamista mahdollisista levottomuuksista. Ja vaikka pidänkin itseäni kotihiirenä, ja väitän ettei minua haittaa, niin kyllähän tämä tilanne pidemmän päälle on jokseenkin hullunkurinen. Lähdin ulkomaille näkemään maailmaa, ja nyt näen sitä vähemmän kuin koskaan... Kaikista järjettömintä tässä on se, että mitä pidempään olen kotona, sitä suurempi kynnys ulos lähtemiseen on.

Miksi sitten olen "lukittuna" tänne neljän seinän sisälle (no, käyn minä sentään muutaman kerran viikossa salilla tuossa parkkipaikan toisella puolella)? Siihen on monta tekosyytä. Ensinnäkään minulla ei ole autoa, ja autottomana kulkeminen täällä on lähestulkoon fyysisesti mahdotonta. Tähän saattaisi joku ehdottaa, että voisin toki kävellä kolmen kilometrin matkan lähimmälle ostarille paahtavassa helteessä autotien viertä kulkien. Tai ottaa bodan. Mutta en aio edes perustella miksi nämä eivät todellakaan tule kysymykseen. Miksi minulla ei sitten ole autoa? Olen koko pienen ikäni tottunut kulkemaan julkisilla tai jalan, ja minulle oma auto tyttöjen kanssa lounastamista tai päätöntä shoppailua varten kuulostaa totaaliselta pröystäilyltä. Niimpä meillä on vain yksi auto, jolla Wolfi ajaa töihin. Tietysti olisi vielä taksi, mutta jos oma auto on mielestäni liian luksusta niin mitäpä luulette mielipiteeni taksilla ajelemisesta olevan?

Ja vaikka tästä autottomuudesta pääsisi yli, minun on vaikea keksiä miksi näkisin vaivaa lähteä tuonne kuumaan, pölyiseen, ruuhkaiseen kaupunkiin. Mitä minä siellä tekisin? Tokihan tästä kaupungista varmasti tekemistä löytyy, itse vain olen enemmänkin päätöntä vaeltelua harrastava henkilö, ja sitä täällä ei voi tehdä.

Ja kuten jo sanoin, olen mukavuusalueellani täällä kotona, ja kynnys ulos epämukavuusalueelle lähtemiseen on koko ajan suurempi. Motivaatiota ei ainakaan kasvata se, että (onneksi) muutamme pian pois.

Jollei jostain puskista yhtäkkiä lennähdä motivaation tuulahdus (ja se auto), niin on hyvin todennäköistä, että vietän nämä viimeisetkin kuukaudet täällä kotiseinien sisäpuolella. Joten päätin listata "kotiarestin" positiivisia puolia:

1. Koti pysyy siistinä, koska minulla on aikaa laittaa tavarat paikoilleen.
2. Huono hiuspäivä tai sata finniä leuassa ei haittaa.
3. Voin hillua yöpaidassa iltaan saakka (pyrin toki pitämään itseni ihmisen näköisenä, jotta mies ei lähde muille teille).
4. Mulla on paljon aikaa Leeville (ts. mulla on paljon aikaa ottaa hassuja welfieitä ja videoita, ja raportoida jokaisen kakkavaipan koostumus livenä miehelle).
5. Mulla on aikaa ja energiaa harrastaa liikuntaa.
6. Ei haittaa vaikka yö olisi ollut ihan hanurista, voin nukkua päikkärit Leevin kanssa. (Teoriassa. Käytännössä täällä on ihan liian kuuma.)
7. Säästän huimasti rahaa.

PS. Mulla tuli nyt sellanen deja vu-fiilis, että oon aika monta kertaa jo kirjottanut näitä samoja valitusvirsiä. Mutten nyt jaksa käydä läpi vanhoja tekstejä (taas yksi syy siihen miksi en ole hyvä bloggaaja). Tsori. This is my life. :D

***

While writing this I realized that I've written the same complaints (staying home all  the time) before, so I'm not gonna translate it.

Vaalihässäkkää.

Ehkä jokunen teistä tietääkin, että täällä on juuri parhaillaan käynnissä presidentin- ja parlamenttivaalit. Suomessahan moisen voisi ulkomaalainen kuitata olankohautuksella, mutta täällä täytyy olla hieman enemmän perillä meiningistä, ettei osu väärään paikkaan väärään aikaan. Olemme varautuneet pysymään kotosalla ainakin viikon verran, mikä nyt ei minua pahemmin kirpaise kun en muutenkaan ole kovin menevää tyyppiä. Mutta kyllä tässä on enemmän tai vähemmän tullut stressattua vaalien vaikutuksesta meidän elämään.

Presidenttinä täällä on ollut jo 30 vuotta heppu nimeltään Museveni. Hänen aikansa jättää tehtävät olisi ollut tämän edellisen kauden jälkeen, mutta hänpä ei ollutkaan valmis luopumaan valtikastaan. Harmillista on ollut seurata kuinka korruptio, uhkailu, painostus ja manipulointi ovat täällä voimissaan, ja lienee yllä mainittujen seurausta, että herra Museveni valittiin jälleen kerran presidentiksi, vaikka tällä kertaa hänellä oli ihan varteenotettava kilpailija.

Tämän viikon varsin intensiivisen uutisten seurannan perusteella ihmettelen, että vaalitulos julkistettiin ajallaan jo tänään. Sen verran kaaottiselta on koko homma vaikuttanut. Äänestyspäivä oli torstaina, ja uutisista päätellen äänestysprosessissa oli jos jonkinmoista ongelmaa. Äänestysmateriaalit olivat myöhässä, hukassa tai väärässä paikassa, etukäteen merkittyjä tai laatikot kokonaan tyhjiä. Jossain päin paperit lähtivät tuntemattoman boda-kuskin tarakalla tuntemattomaan määränpäähän... Järkyttävän pitkistä jonotusajoista, äänestyspaikkojen muuttumisesta ja muista ongelmista huolimatta yllättävän moni kuitenkin äänesti, vaikka meikäläsittäin äänestysprosentti on varmasti ollut surkea (en nyt tähän hätään löytänyt mitään numeroita). Mutta paljon on ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta äänestäneet, näistä yksi oli meidän siivooja, joka ei halunnut äänestää, koska ei uskonut sen tuovan mitään muutosta.

Uutisten perusteella jonkunasteinen muutos on kuitenkin näkyvissä, koska parlamentista putosi paljon siellä vuosikausia vaikuttanutta porukkaa. Joten uutta verta saatiin ainakin sinne, jos ei pressan pallille.

Tähän mennessä meno täällä on (kai?) ollut paikallisittain melko rauhallista; mitä nyt vähän ammuskelua, kyynelkaasua ja oppositiojohtajan (perusteettomia) pidätyksiä. EDIT: Kaiken muun epäluottamusta lisäävän toiminnan lisäksi valtio päätti ilmeisesti presidentti Musevenin käskystä blokata kaikki sosiaaliset mediat "koska ihmiset voivat levittää huhuja ja aiheuttaa kaaosta". Tämä blokkaus jatkuu edelleen sunnuntaina, vaikka äänestyspäivä oli jo torstaina.

Toivottavasti ihmiset ottavat tuloksen vastaan rauhallisesti, vaikka aivan varmasti levottomuuksia tulee vielä. Enkä kyllä syytä ketään siitä, jos hieman ottaa pattiin. Vaalit eivät tainneet olla aivan demokratian sääntöjen mukaiset. Itselläni, asiaan perehtymättömänä, ei ollut kandidaattisuosikkia, enkä usko tämän oppositiojohtajan eli Musevenin pahimman kilpailijan olevan mielettömästi parempi vaihtoehto (eiköhän nämä kaikki ole enemmän tai vähemmän ahneita vanhoja äijiä), mutta kyllähän muutos olisi tehnyt hyvää. Jos ei muuten niin ainakin palauttamaan esimerkiksi meidän siivojan uskon siihen, että asioihin voi vaikuttaa. Toivottavasti viiden vuoden päästä täällä nähdään entistä reilummat vaalit, ja vaalitulokseen voi luottaa.

Minimies Leevi.

Leevi pääsi eilen ensimmäisen kerran "ugandalaiseen neuvolaan", eli erään brittinaisen pitämälle baby clinicille. En nyt tähän hätään muista kuinka paljon olen avautunut meidän neuvolakäynneistä Saksassa ja Suomessa jo aiemmin, toivottavasti ei tule kauheasti toistoa.

Täytyy sanoa, että hieman on joutunut näistä jutuista stressaamaan, kun ollaan koko ajan vaihtamassa maata, ja joka maassa on tietysti omat tapansa. Mutta loppujen lopuksi sanoisin, että Leevin kehitystä on tarkkailtu (huomattavasti) enemmän kuin esimerkiksi normaalisti Suomessa olisi tarkkailtu. Osasyynä tähän on ollut se, että halusimme itse Suomessa ollessamme käydä punnitsemassa Leevin joka viikko, koska hänen painonsa nousi hitaanpuoleisesti. Saksassa kotiutumisesta Suomeen lähtöön asti kätilö kävi kotona punnitsemassa ja tsekkaamassa poitsun olemuksen pari kertaa viikossa, Suomessa sitten kävimme Töölön avoimessa neuvolassa joka maanantai ja Saksaan palattuamme kätilö kävi kerran. Juuri ennen joulua kävimme vielä rutiinilääkärintarkastuksessa Saksassa, jolloin Leevi sai myös ensimmäiset rokotteet. Selkeyttääksemme Leevin terveydenhuoltoa olemme päättäneet, että rokotukset otetaan Saksan rokotusohjelman mukaisesti (joka on yllättäen hieman erilainen Suomeen verrattuna, ainakin rokotusten ajankohdissa). Lääkärintarkastukset on myös tarkoitus tehdä saksalaiseen malliin. Eilen oli siis aika saada rotavirus-rokotteen buusteri, ja samalla tietysti mittailtiin ja juteltiin Leevin kehityksestä.

Sanoisin, että koko tämä kolme ja puoli kuukautta on mennyt enemmän tai vähemmän Leevin kasvua stressatessa. Uskon, että alun tiheät punnitukset ruokkivat osaltaan tätä, sekä se että lähipiirissä ei oikeastaan ole muita pikkuisia vauvoja. Nyt pikkuhiljaa osaan ottaa rennommin, koska kasvukäyriä katsoessa Leevi on kasvanut ihan normaalisti omalla käyrällään vaikka kaikkialla toitotettu 500g kuukaudessa ei olekaan käynyt toteen. Nämä grammamääräiset turvarajat ovat tietysti hyviä olla olemassa, mutta meitä vanhempia olisi hyvä muistuttaa, etteivät ne kerro kaikkea.

Asenteet hidasta kasvua kohtaan ovat myös olleet melko erilaisia. Leevi sai ensimmäisestä elinvuorokaudestaan lähtien korviketta lisämaitona alhaisten sokeriarvojen vuoksi, ja vaikka ne korjaantuivat samantien, ei korvikkeesta tähän mennessä olla päästy eroon. Aluksi halusin kovasti päästä täysimetykselle, mutta joka kerta kun sitä yritettiin paino nousi hitaasti (tosin nyt alan uskoa, että pienellä korvikemäärällä ei ole ollut painonnousun kannalta suurta merkitystä) ja saksalainen kätilö suositteli pitämään sen mukana kuvioissa. Samalla hän kuitenkin olisi halunnut auttaa täysimetystavoitteessani, mutta luulen, ettei hänen tietämyksensä asiassa riittänyt. Suomessa erään viikon punnituksessa sanottiin, että Leevi kasvaa hienosti ja kaksi viikkoa sen jälkeen eri terveydenhoitaja kauhisteli, että lisämaidon määrää pitää kasvattaa välittömästi. Olisi vain pitänyt itse tajuta, ettei joka viikko punnitsemisessa ole kauheasti järkeä, kun siitä saatu kuva ei välttämättä vastaa kokonaistilannetta.

Nyt meillä on siis ollut kaikkien aikojen pisin punnitusväli, melkein neljä viikkoa. Leevi on koko ajan ollut perustyytyväinen, hyvää vauhtia kehittyvä jässikkä, joten annoin itselleni luvan rentoutua hieman. Tänne tullessamme päätimme kuitenkin nostaa korvikkeen määrää hieman, koska olin huolissani kuumuuden vaikutuksesta Leeviin. Ja vaikka korvikemäärää on nostettu, oli kasvu eilisessä punnituksessa edelleen hyvin maltillista. Mutta täälläpä terveydenhoitaja ei ollut moksiskaan, sanoi vaan että muutto saattaa vaikuttaa asiaan, ja että minun pitäisi vain luottaa omaan kroppaani, se tietää kyllä mitä vauva tarvitsee. Hänen mielestään meidän ehdottamamme kiinteiden aloitus 4 kuukauden iässä oli hölmö idea, eikä meidän pitäisi kiirehtiä tässä asiassa. Hän jopa ehdotti, että jättäisimme "turhat korvikkeet pois", äidinmaito riittää kyllä. Ihan näin radikaaliksi en enää uskaltaudu, uskon että olemme vihdoin löytäneet ihan kivan tasapainon. Mutta ehkä emme tosiaan kiirehdi niiden puurojen ja soseiden kanssa. Oli kyllä ihana kuulla niin kannustavaa palautetta, kunpa kaikki terveydenhoitajat ympäri maailmaa olisivat yhtä positiivisia.

Ja tosiaan niistä mitoista: Leevi on saavuttanut huikeat 4580 grammaa ja 59 senttimetriä. Hän mahtuu edelleen koon 56 vaatteisiin (tosin muutama 62cm vaate on jo käytössä) ja 1 koon vaippoihin. Puhtia riittää kääntyilyn harjoitteluun, pään pitelyyn, lelujen tavoitteluun, naureskeluun, jutteluun ja akrobaattisiin liikkeisiin. Toivottavasti joku toinen pienen vauvan vanhempi saa tästä vertaistukea. Kaikki voi olla aivan mainiosti, vaikka lapsesi ei näyttäisi Michelin-maniltä. ;)

***

Leevi had his first baby clinic visit here in Kampala yesterday. I'm not sure how much I've already opened up about his health care so far, I hope I don't repeat myself too much.

Anyway... This growth check thing has been a bit stressful for us more or less the whole 3,5 months. Partially because of the constant change of the country, partially because Leevi has been growing rather slowly. In Germany we had our midwife coming over about twice a week to weigh and check how Leevi is doing, and we wanted to continue with the weekly weighing in Finland so we went to something called "open baby clinic" Avoin Neuvola every Monday. When we came back from Finland the midwife came once and just before Christmas we had a 3 month check up with a doctor. To make things a bit clearer we decided that we'll follow Germany's vaccine and doctor's check up program, no matter where we are. So Leevi got his first vaccinations in December and yesterday was time for the rotavirus vaccination booster.

As said, Leevi has been growing quite slowly, which has been worrying to me when everywhere is said that baby should grow at least 500g per month and all the babies I see around are (much) bigger that our tiny one. But when looking at growth charts he's been growing quite evenly on his own line, which is completely fine. I wish someone would have told me not to stare at the grams so much, it would have saved me from a lot of stress. But now I'm finally starting to relax a bit, and just enjoy observing the development of my child.

The attitudes towards Leevi's growth have been quite different, even though we were never told by a doctor that there would be something wrong (as there wasn't). In Germany the midwife would have wanted to help me to exclusively breastfeed (Leevi got infant formula since the time at the hospital and we never got rid of that), but I think that she did not have the knowledge of really helping us. So we ended up giving more or less formula to top up the breastfeeding depending on the last weight gain. In Finland on one week the nurse said that Leevi is growing just fine, and two weeks after another nurse was rather shocked and told us to raise the amount of the formula immediately. Doctor in Germany just said that he is growing on his own line and did not even ask about our feeding methods. Yesterday here in Kampala the baby clinic person was super supportive towards breastfeeding, and told us not to worry at all, as long as there's enough wet diapers. When we suggested that we could start giving him solid food when he is 4 months old, she said we should not hurry with it. Actually she said we could just leave out the formula too, that my breasts know what the baby needs. I'm not feeling that radical about the exclusiveness anymore, I think we have found quite good balance. But maybe we will not hurry with the other foods as Leevi is still very young and his guts might not be able to tolerate solid food just yet. It was so refreshing to hear such encouraging feedback, I wish we could have heard more of that (even though we did not ever get very bad feedback either).

So now our miniman has reached 4580 grams and 59 centimeters. He still wears the size 56 in clothes (we are using a few of 62 too) and he still fits in the size 1 diaper. But he has loads of energy to develop new skills; turning around, grabbing toys, chatting, laughing and doing aerobics. And most of the time he has been a very satisfied little lad. So as a support to other small-baby-parents, everything can completely fine even if your baby does not resemble Michelin man! ;) 

Terveisiä helteestä.

Täällä vielä arkirutiinit hakevat paikkaansa, mutta pikkuhiljaa alamme taas kotoutua tänne päiväntasaajalle. Lentokentällä meitä tervehti "mukavan" kuumankostea ilma, josta saatiinkin nauttia melkein kaksi viikkoa. Mutta tänään ja eilen ilma on ollut huomattavasti miellyttävämpi ja aurinkokin pysytellyt piilossa (kukapa olisi uskonut, että joskus iloitsisin näin paljon pilvisestä säästä). Hikisimpinä tunteina tuijottelin puhelimen sää-appia ja sen povaamia hirmupakkasia Suomeen. Ei harmittanut hikoilu ihan niin kauheasti enää.

Mielialat täällä ovat vaihdelleet masennuksesta lähestulkoon normaaliin realistiseen positiivisuuteen. Väsymyksellä lienee osansa siinä, että päässä tuntuu joku ajavan nonstoppina vuoristorataa. En siis ole mitenkään kovin iloinen Kampalaan paluusta. Suurimpana syinä ovat terveys ja turvallisuus; kaikenmaailman pöpöt sekä ihan pian järjestettävät presidentinvaalit, jotka aiheuttanevat jonkinasteista epäjärjestystä. Olen myös vihdoin myöntänyt, ettei minusta ole elämään näin erilaisessa kulttuurissa. Ehkä en olekaan niin avarakatseinen maailmanmatkaaja kuin kuvittelin. Haluaisin kuitenkin yrittää nauttia näistä viimeisistä kuukausista täällä, koska en halua täällä asumisen tuntuvan ajanhukalta. Elämähän on tässä ja nyt, ei huomenna, ei ensi viikolla eikä elokuussa kun muutamme Tallinnaan. Tai onhan se toki silloinkin, ja haaveilu on hyväksi, mutta pitäisi kuitenkin muistaa hyvät asiat juuri tässä päivässä. Siinä auttavat onneksi maailman suloisin Leevi ja maailman paras aviomies. :)

Ensimmäiset 11 päivää vilahtivat kuin silmissä Wolfin isän ja siskon vieraillessa täällä. Tänään alkoi ensimmäinen oikea arkiviikko, ehkäpä minä ja Leevi löydämme rutiinin pian. Leevi ei tuntunut olevan muutosta moksiskaan, edes kuumuus ei ole näyttänyt häiritsevän. Ainoastaan yksi asia on muuttunut; Leevi tuntuu vihaavan autossa matkustamista täällä. En kyllä ihmettele, minäkin inhoan. :D vaikka kuinka vannoin, ettei lapsestani tahallaan kasvateta teknologian uhria, on kännykän vauvasovellus osoittautunut automatkojen pelastukseksi. Tanssivaa ankkaa tuijotellessa harmit unohtuvat.

***

We've been back for about two weeks now. At the airport we were welcomed by "lovely" hot, damp weather, which lasted for almost the whole time we've been here. What a relief that yesterday it cooled down and today the sun has been hiding the whole day. On the sweatiest hours I used to look up my phone's weather forecast for freezing Finland and suddenly it did not feel so bad to be here in the heat. The first days have gone by quickly with settling in and Wolfi's dad and sister visiting. The daily routines are still a bit lost but I'm hoping we'll find them soon.

My mood has been like a roller coaster, going down and more down and then a bit up. I guess tiredness has something to do with it, but so does coming back here. I have to finally admit out loud that this place is not for me, it's just too different. I guess I'm not as open-minded globetrotter as I thought I would be. I'm too concerned about our health and safety to feel comfortable here. And now that the president's elections are in just few weeks, I'm getting more worried. But I try to remind myself to enjoy this time, I don't want to look back and think that living here was a waste of time. After all, life happens now, not tomorrow, or next week, or in August when we move to Tallinn. Dreaming of course is important, but so is seeing the positive things that happen every day. Luckily I have the cutest ever Leevi and the most amazing husband to remind me of that. :)

Unlike his mother. Leevi hasn't had any problem with us moving here. Even the heat does not bother him. Only thing that has changed is that he seems to hate driving in a car here (and so do I). I promised that I wouldn't raise a smart phone addict, but unfortunately the baby app on my phone seems to be the only thing that stops him from crying in the car. Ooopsi...

Vierivä kivi ei sammaloidu...

Viimeinen postaus on kirjotettu auton takapenkillä matkalla lentokentältä Neuburgiin. Tätä kirjottaessa istun sen saman auton penkillä matkalla vastakkaiseen suuntaan...

Joulu on meidän osalta taputeltu ja nokat suunnattu kohti Ugandaa. Muutama perhonen vaeltelee mahanpohjalla - mitähän tästä tulee. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Oon kyllä ihan kypsä matkalaukkuelämään ja on ihanaa päästä omaan kotiin, mutten ole täysin vakuuttunut että Kampala on oikea paikka meidän kodille. Mutta eipä mene kauaa kun ollaan taas Euroopassa, tällä kertaa pysyvämmin. Elokuussa puistelemme Afrikan pölyt jaloistamme (ainakin tällä erää) ja muutamme Tallinnaan! Jos siellä vaikka viihtyis hieman kauemmin. Alkaa nimittäin tää pakkaaminen riittää yhdelle ihmiselämälle. :D (Jotta ei kuitenkaan kävisi liian tasaiseksi muuttoa odotellessa, varasimme loman Dubaihin helmikuussa.)

Että sellasta. Hyvää joulua! Ja onnellista uutta vuotta, jos sattuisi niin hassusti käymään, etten ehdi kirjoittamaan ennen vuoden vaihtumista. ;)

***

The last post was written in the back seat of the car while driving from Munich airport to Neuburg. While I write this one I'm sitting in that same car on the way back to the airport...

Christmas came and went (for us at least) and now we are heading back to Uganda. I've got some butterflies in my stomach - I'm glad to get home but I'm not sure if Kampala is the right place for our home. Hopefully everything will work out fine. It will not be long though until we are permanently back in Europe; we are moving to Tallinn next August! And maybe we'll even settle there for some years. I'm so full of packing and unpacking, it's coming out of my ears.. :D (but just to make sure we would not get bored before moving, we booked a holiday in Dubai in February.)

So that's that. Merry Christmas. And happy new year too, in case I'm too busy to write before it's 2016. ;)

Voi Kuba!

Muutamana yönä en ole heti herättyäni saanut uudestaan unta, ja syynä taitaa olla Kubasta murehtiminen. Kuten jo aiemmin kirjoitin, suunnittelimme jättävämme Kuban tänne vauvanhakureissun ajaksi, mutten ollut täysin vakuuttunut päätöksestämme.

Kävi kuitenkin niin, ettei meillä ole edes valinnanvaraa, koska Kuban rabies-vasta-ainetestin tulokset eivät yltäneet EU:n vaatimalle tasolle. Eli testi täytyi tehdä uudestaan ja näillä näkymin Kuba voisi matkustaa lokakuussa, jos silloinkaan. Eläinlääkäri tarjoutui lähettämään Kuban kun kaikki paperit ovat kunnossa, mutten näe siinä kauheasti järkeä, kun kuitenkin tulemme takaisin joulukuun lopussa, ja vauvakin on tuolloin lokakuussa juuri syntynyt. Liikaa stressiä, meille ja Kuballe, varsinkin kun uusi reissu on tiedossa sitten ensi kesänä kun muutamme.

Eläinlääkäri tunsi olevansa jollain lailla vastuussa epäonnistuneista testituloksista (vaikka syy ei ilmeisesti ollut hänen), ja lupasi pitää Kubasta huolta ilmaiseksi. Kuba on ennenkin ollut hoidossa hänen klinikallaan, jonka yhteydessä toimii eläinsuojeluyhdistys. Eläinlääkäri kuitenkin sanoi rakennuttaneensa upouuden “hotellin”, johon lemmikit pääsevät asumaan omistajien loman ajaksi, tuo eläinsuojeluyhdistys kun ei välttämättä ole kaikista paras paikka, kymmenine enemmän tai vähemmän aggressiivisine ja meluisine koirineen. Kuban pitäisi siis päästä tähän “hotelliin” meidän poissaoloajaksi. Toivottavasti kaikki menee niin kuin on luvattu.

Olen yrittänyt vakuutella, että Kuballa on täällä ihan hyvä olla, vaikkei tilanne olekaan ihanteellinen. Siltikin, tunnen jo nyt hirveän huonoa omaatuntoa ja ikävää, vaikka olemme vielä täällä... Pelottaa, että Kuballe käy jotain, eikä me nähdä sitä enää ikinä, tai sitä kohdellaan huonosti. Saattaa kuulostaa hölmöltä, mutta olen tällä hetkellä huomattavasti enemmän huolissani Kubasta kuin esimerkiksi siitä pärjäämmekö vauvan kanssa. En usko, että Wolfi oikein ymmärtää huoleni määrää, ja taitaakin olla aika kyllästynyt lähes joka päiväiseen valitukseen asiasta...

***

For a few nights now, I have had some trouble sleeping, mainly because of worrying about Kuba. As I wrote before, we were going to leave him here, as we thought it would be the less stressful thing to do, for us, and hopefully for Kuba too. But I was still not 100% convinced I could actually leave him.

Well, so it happened, that we don't have any other choice; Kuba's rabies antibody test results weren't on the level EU requires, so there's no way to bring him now. The test needs to be repeated and the earliest possible he could come to Europe is in October. The vet promised to take care of Kuba's departure, but I don't see much point in that as we are coming back in December. And in October we are busy learning to live with a newborn.

The vet has promised to take care of Kuba for the time we are away. Kuba has stayed with him already before, in his clinic. Now the vet told that he has a brand-new pet hotel, where Kuba could stay as the clinic is not an optimal place for him (there's an animal shelter working also, and dozens of more or less noisy and aggressive street dogs, they are busy with). I hope it'll work out as promised.

Even I know, this is the only option we have, and that probably everything will go ok (like my husband keeps patiently repeating), I can't help it that I feel bad for Kuba and I already miss him even we are still here. I'm afraid that something happens to him and we'll never see him again. Or that he's mistreated. Perhaps, I should not take it so seriously, after all he is “just a dog” and very soon we will have bigger things to think about. But Kuba is part of my family, my first baby, and I want only best for him.

Mökkihöperöilyä.

Täällä sitä vaan jumitetaan, enkä oikein keksi mistä kirjoittaa. Päivät menee aika lailla kotiseinien sisäpuolella (ja silloin tällöin pihalla, Kuban kanssa ravaamassa kotikatua edes takaisin, tai salilla). Muutaman kerran viikossa hyppään auton kyytiin ja Wolfi kuskaa mut jonnekin ihmisten ilmoille. Vasta silloin yleensä tajuan kuinka paljon on taas kotona tullut vietettyä aikaa. (Oon myös huomannut, että mitä enemmän on omissa oloissaan, sitä vaikeampi on lähteä ulos.) Hyvä sentään, että asutaan useamman talon pihapiirissä; saatan ajoittain törmätä puutarhuriin, naapuriin tai vartijaan. Ja muutaman kerran viikossa siivoojaan ja koirankouluttajaan. Johan siinä on sosiaalista kanssakäymistä konsanaan!

Eli kovin on eksoottista tämä Afrikassa seikkailu. ;)

Haluaisin uskoa, etten kuitenkaan pohjimmiltani ole tälläinen mökkihöperö kotihiiri. Jos vain liikkuminen täällä olisi hieman helpompaa niin kyllä mä menisin ja tekisin vaikka mitä... tai kävisin ainakin silloin tällöin kävelyllä, kahvilla tai shoppailemassa. (Tai voi olla etten kävisikään, mutta pitäisin siitä mahdollisuudesta.) Rahaa säästyy kyllä kun ei "pääse" minnekään. Meidän illat menee suurimmaksi osaksi sohvalla, ja siitäkin syytän sitä että kaikki menot pitää suunnitella: "ei nyt voi mennä, kun on kauhee ruuhka", "no mihin me sit ajettais" jne. Eilen illalla mietittiin, jos ajettais ostarille jätskille. Ajettais? Autolla? Ei kai nyt sentään... Ei voi vaan kävellä ovesta ulos ja suunnata minne nokka näyttää, törmätä kivaan kahvilaan ja astua sisään. Ehkä oon hemmotellut itseni pilalle asumalla viimeiset viisi vuotta kaupungin keskustassa, enkä ymmärrä mitään esimerkiksi keskivertosuomalaisen arjesta pöpelikön keskellä, jonne tulee kerran tunnissa yksi bussi ja jossa lähin ostari on vähintään viiden kilometrin päässä (eikä siellä tietenkään ole kahvilaa, vaan lähiöräkälä).

Että tällainen valitusvirsi tällä kertaa... noh, ainakin viikonlopuksi on luvassa hieman sosiaalisempaa meininkiä; illalla mennään porukalla syömään thaimaalaista, huomenna brunssille ja leffaan (Minions!), ja jos ihmiskiintiö ei vieläkään ole täyttynyt niin sunnuntaina kuntoklubin altaalle paistattelemaan. :)

Ja enää kolme viikkoa, niin me päästään iltakävelylle, ja kiertelemään kaupoissa harva se päivä! Mene, aika, nopeammin!

***

Just complaining how much I don't like that it is so difficult to get out of the house here.... Nothing new. :P

Synnytysvalmennus Ugandassa belgialaisittain.

Alunperin meidän oli tarkoitus käydä synnytysvalmennuksessa Münchenissä. Hetken etsinnän jälkeen löysin sieltä amerikkalaisen (?) doulan, joka olisi voinut meille valmennuksen englanniksi pitää. Luonnollisestihan saksaksi löytyisi vaikka ja mitä, mutta ajattelin, että olisi parempi jos minä pääroolin esittäjänä ymmärtäisin valmennuksesta mahdollisimman paljon. (Vaikka kyllä englanninkin kanssa saa olla välillä sanakirja kädessä, kun ei tää ihmisen anatomia-englanti oo mun vahvimpia puolia...)

Mutta suunnitelma muuttui kun meille kävi hyvä tuuri; kätilöni järjestää Mama Groupia, jossa käsitellään vaihtelevia teemoja ja nyt viimeisimpänä teemana oli synnytys. Säästimme pitkän pennin käymällä valmennuksessa jo täällä. Valmennus oli jaettu kahdelle lauantaille; ensin teoriaosuus ja myöhemmin käytäntö. Uskon että valmennuksen sisältö olisi Saksassa tai Suomessa ollut jokseenkin sama, kätilö kun on Belgiasta kotoisin. Valmennus olisi saattanut toki olla hieman erilainen, jos sen pitäjä olisi ugandalainen. Kätilö otti myös mahdollisuuksien mukaan huomioon sen, että valmennukseen osallistuvat synnyttävät eri maissa ja muisti mainita eri maiden käytännöistä. Toki jos olisimme käyneet valmennuksessa Saksassa, olisimme todennäköisesti saaneet hieman tarkempaa tietoa juuri tästä maasta. Mutta löytyyhän sitä informaatiota internetistäkin.

Itse tunnen oppineeni melko vähän uutta; noita vauvajuttuja kun on tullut jo jonkun verran opiskeltua. Mutta uskon, että kokemus oli kuitenkin erittäin hyödyllinen, koska nyt Wolfikin pääsi osalliseksi ja synnytykseen liittyvistä asioista tuli keskustelua vähän syvemmin. Oma mielipide synnytyksen optimaalisesta kulusta terävöityi jonkun verran, mutta pyrin siihen, etten suunnittelisi tapahtumaa liikaa. Synnytyksen kulkua kun on melko mahdotonta ennustaa. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että haluan ammeen ainakin supistuskipuja lieventämään ja mahdollisesti myös synnytykseen. En haluaisi olla "sidottuna" sänkyyn, joten yritän pärjäillä ilman epiduraalia, mutta senhän näkee sitten, minkälainen kivunsietokyky mulla on. (Yksi uusi asia oli se, että elokuvissa aina esillä oleva sängyssä selällään synnyttäminen on pahin mahdollinen asento, joten jotain todella hyödyllistä tuli opittua.) Mieleni on muuttunut melkoisesti keisarinleikkauksen suhteen; ensin ajattelin, että hei, sehän olis kätevä (eräs tuttu kun palautui leikkauksesta supernopeasti), mutta nyt olen aika lailla sitä vastaan, koska se on epäluonnollinen keino saattaa lapsi maailmaan. Vaikka tokihan vauvan ja mun terveys on ykkösasia, ja jos on pakko leikata, niin sitten leikataan.

***

We had already planned to go to childbirth classes in Munich, but as we got an opportunity to do it here in Kampala, we took it. The classes were held by my midwife at a clinic called The Surgery, and I think we got probably all the information we would have gotten in Germany or Finland. The midwife is Belgian so she had an European view on childbirth. ;)

I learned few new things, especially about the possible positions to give birth, but I think the most useful part of participating in the training was that we were actually talking about the situation more detailed with Wolfi, and I believe that now he also understands what happens in labor (in a more detailed way than "it hurts and then the baby comes out" :D) and how I would prefer things to happen, which in our case might be extra-important as we will be in Germany and I might not be able to explain myself so well.

Paratiisissa.

Niin paljon kuin olenkin aina välillä kironnut täällä, kaukana perheestä ja ystävistä, asumista, en voi olla myöntämättä että on tässä toki hyvätkin puolensa. Viikonloppuna pääsimme jälleen kerran todistamaan tämän maan huikeaa kauneutta Wild Waters Lodgessa Jinjassa.

Mainitsinkin paikan jo taannoin, kun kävimme siellä lounaalla. Ihastuimme jo silloin paikkaan, joten pakko sinne oli päästä majoittumaan. Wolfi päättikin sitten lahjoittaa mulle synttärilahjaksi yön kyseisessä paikassa ja mikäpä olisikaan ollut parempi ajankohta romanttiselle viikonlopulle kuin meidän ensimmäinen hääpäivämme. :)

Kuten olen jo aiemmin maininnut, hotellihinnat ovat täällä ihan pilvissä, eikä rahalleen todellakaan aina saa vastinetta. Perus keskitason huone saattaa maksaa hyvinkin yli 200 dollaria. Joten arvata saattaa, ettei tässä lodgessa yöpyminen irronnut erityisen huokeaan hintaan. Onneksi Ugandassa asuville ulkomaalaisille sentään myönnetään tuntuva alennus. Mutta tosiaan, yksi niistä täällä asumisen ehdottomista hyvistä puolista (sen lisäksi että tälläisiä paikkoja ylipäänsä on kohtuullisen ajomatkan päässä) on se, että aina silloin tällöin meillä on varaa hemmotella itseämme huomattavasti ylellisemmin kuin Euroopassa asuessa.

Ja vaikka paikka onkin tyyris, on se mielestäni ehdottomasti sijoituksen arvoinen. Luulin, että tälläisiin paikkoihin pääsevät vain superrikkaat julkkikset, eikä tämmöisellä maijameikäläisellä ole mitään mahdollisuuksia. :D

Hotelli sijaitsee omalla saarellaan, jonne täytyy mennä soutuveneellä. Veneretki on lyhyt, mutta sitäkin jännempi, kun ylitettävänä on kuohuva, krokotiilejä ja bilharziaa kuhiseva Niili. Paattia soutavat miehet kuulemma osaavat reitin jopa pimeässä, jos se nyt hieman lohduttaa. Mutta eikai paratiisiin liian helpolla voi päästä?

Hotelli"huoneet" ovat itsenäisiä mökkejä, joissa tuntee olevansa saarella lähes yksinään. Huoneet ovat kuin suoraan luksus-matkailulehden sivuilta, jotain aivan uskomatonta. Ruokakin on täällä erityisen maittavaa. Yöpymisen hintaan kuului lounas, viiden ruokalajin illallinen ja tietysti aamiainen.

On oikeastaan mahdotonta löytää sanoja tätä paikkaa kuvaamaan eivätkä kuvatkaan tee paikalle oikeutta, joten teidän täytynee tulla se itse kokemaan! ;)

We spent our wedding anniversary weekend in the most amazing lodge, that one could ever imagine. Wild Waters is like straight from the pages of Traveller-magazine and I never ever would have thought that I, just as an ordinary Finnish girl would have a chance to spend a night in a place like this.

I can't really find words good enough to describe the place, and the pictures won't do justice either, so I guess you just better check it yourself. I guarantee that you get a very unique experience, worth of every hard earned penny of yours. :)

Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen?

Viimeisestä työpäivästäni alkaa olla aika tarkalleen tasan vuosi, ja olen nyt muutamaan otteeseen tuntenut pienen, kai se on pakko myöntää, kateuden piston Wolfin lähtiessä aamulla töihin. Sänkyyn makoilemaan jäädessäni mietin kuinka kivaa olisi ajella omissa ajatuksissani töihin, moikata siellä työkavereita, avata työkone ja aloittaa ihana rutiininomainen, mutta kuitenkin aina jollain tavalla erilainen päivä. Ehkä hakisin aina ensin aamukahvia, sitten lukisin sähköposteja ja muutaman tunnin päästä söisin aamiaisen. Parin tunnin työteon jälkeen lähtisin lounaalle työkavereiden kanssa tai söisin kotoa mukaan otetut eväät ja lukisin hetken kirjaa. Sitten olisikin jo iltapäivä, eikä enää kovin montaa tuntia kotiinpääsyyn. Sulkisin työkoneen ja voisin hyvillä mielin rentoutua; päivän työt on nyt tehty.

Kuulostan nyt ihan hourupäiseltä, enkö vain? Kuka haluaa käydä töissä jos ei ole pakko? Voinhan luoda nämä samat rutiinit täällä kotona ollessakin, ja kyllähän mulla oikeastaan on jonkinnäköiset rutiinit. Ja vaikka työkavereita ei olekkaan, voisin kuitenkin tavata ihmisiä (tai no, auton puutteessa kutsua kylään).

Muistelen nimenomaan tuota viimeisintä työpaikkaani, sitä ihkaensimmäistä toimistotyötä, lämmöllä ja haikeudella. Tykkäsin siitä niiiin kovasti. Mutta jossain takaraivossa koputtelee ajatus siitä, kuinka onnellinen olin kun lopetin työt ja sain tehdä ihan mitä vaan. Ja kuinka aamuherätykset aina toisinaan hajottivat. Päällimäisenä ajatuksena on kuitenkin se "ihanuus". En oikein osaa sanoakaan, mikä se on se juttu jota töissä käymisessä kaipaan.

Toinenkin samantyyppinen ajatus on tässä lähiaikoina nostellut päätään. Olen koko aikuisikäni halunnut kovasti matkustaa, ja mieluiten mahdollisimman kauas, sinne missä voin kulkea aina sandaalit jalassa, eikä aurinkoa tarvitse erikseen ottaa ruskettuakseen. Parikymppisenä en ollenkaan tajunnut Euroopan ihanuutta, ajattelin että siellä kaikki on liian samanlaista. Nyt kun tänne kauas on päästy, enkä ole kuukausiin peittänyt varpaitani (juoksulenkkareita lukuunottamatta), ajattelen kuinka ihanaa olisi herätä alkukesän aamuun pitkän talven jälkeen jossain siellä Euroopassa. Ja olen viime vuosina ymmärtänyt kuinka kaunis ja monipuolinen meidän kotoisa maanosamme onkaan.

Samantyyppisistä ajatuksista olen tainnut kirjoitella aiemminkin, mutta älkää ymmärtäkö väärin. Olen kyllä onnellinen, ehkä se vain kuuluu ihmisluonteeseen haaveilla jostakin jota sinulla ei juuri nyt ole. Toisaalta rakastan rutiineja ja toisaalta kaipaan noin vuoden sykleissä jotain uutta; muuttoa, työpaikkaa.... Ja tiedostan kyllä, että se suurin mahdollinen muutos on ihan nurkan takana, mutta odottavan aika on pitkä. ;)

Jotta en unohtaisi, listaan tähän itselleni muutaman asian, joista olen erityisen kiitollinen tässä Afrikassa asuvan kotirouvan elämässä:

-minulla on aikaa opiskella sitä mikä itseäni eniten kiinnostaa
-minulla on aikaa ja energiaa urheilla päivittäin
-minulla on aikaa tehdä hyvää ruokaa
-voin aloittaa päiväni ihan mihin aikaan itse haluan
-voin katsoa Masterchefiä aamiaista syödessäni (enää muutama jakso jäljellä, nyyh)
-herään lähes joka päivä ihanan aurinkoiseen kesäaamuun ja lintujen lauluun
-minun ei tarvitse katsoa säätiedotusta tietääkseni mitä pukea päälle
-saan nauttia auringosta 300 päivää vuodessa
-minulla on aikaa lukea lehtiä, kirjoja, blogeja, ihan mitä vain haluan
-voin ottaa päivätorkut milloin haluan
-minun ei tarvitse sietää tyhmiä työkavereita
-voin kulkea koko päivän pyjamassa
-voin opiskella vaikkapa uima-altaan reunalla
-päätän itse mitä "työpäiväni" sisältää ja milloin pidän tauon
-voin keskittyä siihen että minulla ja vauvalla on hyvä olla
-minun ei tarvitse stressata töistä

Ja ehkä paras:
-minun ei tarvitse siivota

Grass is greener on the other side of the fence?

This morning, and few mornings before, I've felt a teeny tiny pinch of jealousy when Wolfi leaves for work. It has been almost a year since the last time I had to get up to go to the office. Sometimes I miss it; the routines at work. The early morning drive to the office, wishing good morning to colleagues. Perhaps I'd get a cup of coffee while my computer is waking up, then I'd check my mails and have breakfast by the desk. Later I might join my colleagues for lunch or eat yesterday's leftovers while reading a book. And then it would be already afternoon, not so many hours left to work anymore.... And once I the work day is finished,I could relax and feel like I've done something today. I'm trying to remind myself how excited I was on my last week at work when I knew that soon I'm free to do anything I want, but sometimes it's not easy.

You must think I've gone mad. Who wants to work if you don't have to? I cannot really even determine what exactly it is that I'm missing in working life. I can and I do have routines in my day anyway. I can go and meet people (or without car, invite people over).

This brings me back to the topic I've probably written about already. How I always wanted to live far, far away, there where I could always use flip-flops and never have to sunbathe to get tanned. Definitely not in some boring Europe. And here I am, far, far away, where I haven't covered my toes in months (if running sneakers do not count). And now I suddenly see how wonderful and exciting Europe is. 

Don't get me wrong, I'm not unhappy. I guess it is just some built-in thing in a human being to always dream about what you don't have. 

To remember those quite unique, amazing things that housewife's life in Africa has brought, I decided to make a small list:

-I can study whatever I like

-I have time and energy to do sports everyday

-I have time to cook delicious food

-I can start my day whenever I feel like getting up

-I can watch Masterchef while having breakfast

-almost every morning I wake up to sunshine and sound of singing birds

-I don't need to check the weather forecast to know what to wear

-I can enjoy sun 300 days a year

-I have time to read magazines, books, blogs, whatever I want

-I can take a nap whenever I want

-I don't need to stand stupid colleagues

-I can spend the whole day in a pyjama

-I can study by the swimming pool

-I decide my own working schedule

-I can concentrate on the well-being of myself and the baby

-I don't need to stress

And probably the best:

-I don't need to clean

Few recommendations in Entebbe.

Some time back, when my family was visiting us, we spent a night in Entebbe. We stayed at Papyrus Guesthouse, a wonderful small hotel close to the airport. It exceeded my expectations, and even though (as it seems to always be in here) the hotel might be a tiny bit overpriced, I would definitely stay there again. The service was superfriendly right from the start - we were greeted by at least three people before we even got out of the car. :D They also had an airport shuttle service, which we used to pick up my family.

The rooms were light, clean and spacious, and very nicely furnished. The breakfast was served at their little terrace, and even pouring rain did not bother us. Breakfast was what I would call (with my half a year experience) African style: first fruits, then your choice of eggs/pancakes/toast/bacon/sausage plus fresh juice and terrible coffee. ;) So if you're not expecting a full continental breakfast buffet and a proper cappuccino, but more something that fits a small family hotel, you won't be disappointed.

We chose a restaurant called Gorettie's pizzeria & bar based on a colleagues recommendation, and it was really wonderful place, located right next to the lake. I enjoyed the relaxed atmosphere, I felt almost like I would be back in Zanzibar or some other beach holiday destination. Too bad that one should not enter the water - at least not if you don't want to catch something called bilharzia.  

Food was far from spectacular, but it was quite tasty and filled our bellies. Anyhow, I would recommend to check this place, even just for a beer or two (which I, obviously, left for the other customers). Oh, and we did see an ambassador of some country sitting in the next table, so it must be a good place then, right?

Sateenkaaren pää(kö?)

Ketuttaa, ärsyttää, ahdistaa, itkettää...nämä olivat tämän aamun tunnelmat. Hieman taustaa näille tunnelmille: Wolfi saa lähestulkoon joka yö jonkunlaisen allergiakohtauksen, jonka ansiosta tietysti molemmat sitten valvotaan. Itsellä on myös ollut pidemmän aikaa jonkunnäköisiä oireita, muttei läheskään niin pahoja, että ne haittaisivat nukkumista tai olemista ylipäänsä.

Ollaan yritetty keksiä kaikenlaisia syitä allergialle (lemmikit, pöly, home, siitepöly, ilmansaasteet, talossa asustavien liskojen kakka, vuodevaatteet, tyynyt, peitot, sänky, pesuaineet, hyttysverkko, you name it, we've thought about it), ja sille miksi se iskee aina keskellä yötä. Eläinallergia saattaisi olla ensimmäinen arvaus, mutta allergiakohtaus tulee silloin kun ollaan nimenomaan siinä huoneessa, jonne karvanassut eivät ole tervetulleita, eikä Kuban vieressä sohvalla nukkuminen tuota ongelmia. (Ehkä se olenkin minä joka sen allergian aiheuttaa?? :P)

Wolfi on käynyt lääkärissä ja saanut allergialääkkeet, jotka tuntuivat auttavan jonkin verran. Noh, minäpä olen ollut aika lailla vakuuttunut siitä että tässä talossa ja erityisesti meidän makkarissa (kylppärin ja makkarin välisessä seinässä) on hometta. Niimpä sitten viime viikolla vaihdoimme järjestystä, koska vaikka lääkkeet auttaisivat, ei niitä kukaan halua neljää vuotta popsia. Nyt sitten uudessa makkarissamme, jossa ei ole vesipistettä lähelläkään ja huoneen saa tehokkaasti tuuletettua, ovat oireet palanneet, lääkkeistä huolimatta.

Täällä ei ilmeisesti pysty tätä asiaa kovin syvällisesti tutkimaan, koska Wolfin lääkärin mukaan koko kaupungissa ei ole yhtäkään klinikkaa, joka tekisi allergiatestejä (!!) Mulla alkaa ideat loppumaan kesken, olen ehdottanut muuttamistakin, mutta kun emme tiedä mikä allergian aiheuttaa, on aika vaikea lähteä katselemaan taloa, jossa tätä mysteeriallergeenia ei olisi. Niiiiiin turhauttavaa....

Tänään aamulla, kun taas noustiin ennen auringonnousua, ja minua hormonihöyryissäni itketti ja ketutti, ja vannoin että emme asu tässä maassa enää yhtään kauempaa, päätti Uganda että "kyllä minä tuolle turistille vielä näytän" ja läväytti heti auringon noustua verkkokalvoille tälläisen näkymän:

Niin että se siitä Ugandaan kohdistuvasta turhautumisesta sitten....

***

Shortly: This morning I was on a bad mood because we have some allergy issues that seem to be impossible to solve. And as a (perfectly rational) conclusion I had decided that this is a stupid country and we need to get out of here. Well, right at that moment the sun came up and this was the first thing we saw from our living room window. Quite hard to be mad to a country that looks this amazing...

Pääsiäinen Murchison Fallseilla

Noniin, pitkä odotuksenne on päättynyt ja nyt tulee vihdoin niitä kuvia! Pääsiäistä vietettiin siis tavoista poiketen safarilla. Ei ollut lammasta, ei pääsiäispupua eikä suklaamunia. Näiden sijasta nähtiin kirahveja, jellonia, puhveleita, antilooppeja, apinoita, norsuja, hippoja ja vaikka mitä muuta. (En toki suostunut perinteistä ihan kokonaan irti päästämään, joten pääsiäismaanantaina grillailtiin sitä lammasta kera valkosipulikermaperunoiden ja jälkkäri-pashan. Mämmit olikin jo popsittu parempiin suihin heti vieraiden saapuessa <3 )

Matkanjärjestäjän päänsäryn ja stressin välttämiseksi varasin suosiolla valmiin pakettisafarin African Adventure Travellersiltä, joka osoittautui kyllä rahansa arvoiseksi. Kuski tuli lähes täsmällisesti perjantaiaamuna meitä noutamaan, ja vaikka hänen Toyota Hiacensa ei ihan luksusstandardeja täyttänytkään, kesti se epäilyksistämme huolimatta hyvin kuhmuraisia teitä. Ja tilaakin oli tarpeeksi. Matka Murchison Fallseille taisi kestää noin kuusi tuntia. Heti puistoon päästyämme kuski vei meidät vesiputousten ylle nappaamaan ensimmäiset luontokuvat.

Vesiputouksen ihailun jälkeen saimme hieman lisää jännitystä matkaan kuskin kaahatessa jokea ylittävälle lautalle. Ehdittiin onneksi hyvin mukaan, koska tässä vaiheessa lounasaika oli jo alkanut hyvän aikaa sitten ja turistien massuja kurni kovasti. Vaivaan auttoi Paraa Lodgen runsas lounasbuffa. Hotelli on todennäköisesti puiston kallein, mutta myös melko ylellinen uima-altaineen ja 3 x päivässä buffetruokailuineen.

Safarin hintaan kuului kaksi game drivea (= puistossa oppaan kanssa ajelua eläimiä bongaillen) ja yksi veneretki. Eli aktiiviurheiluksi ei tätä harrastusta voi todellakaan kutsua, mitä nyt vatsalihakset saa treeniä auton viilettäessä muhkuraisilla teillä. Oppaan kanssa ajelussa oli sekä hyviä että ei niin hyviä puolia; plussaa ehdottomasti siitä, että hän kyseli vastaantulevilta kuskeilta heidän bongaamistaan eläimistä ja huomasi joitakin eläimiä paljon ennen kuin harjaantumaton turistisilmä ehti nähdä mitään mielenkiintoista. Esimerkiksi alla oleva leijonaemo pentuineen olisi varmasti jäänyt näkemättä ilman opasta. Miinusta siitä, ettei kuskia kehdannut pyytää pysähtymään joka kerta kun olisi ollut jotain kuvattavaa, eli itse ajellessa olisi ollut enemmän vapautta.

Veneretkellä nähtiin virtahepoja ja krokotiileja, joita harvemmin kuivalla maalla näkee. Veneellä ajelu oli myös virkistävää vaihtelua autossa istumiselle. Meidän paatti oli yllättävän vankkarakenteisen näköinen ja jokseenkin iso (ja hidas). Ensi kerralla saattaisin kallistua pienemmän paatin puolelle; sillä pääsee kuulemma nopeampaa, eikä se ehkä olisi ihan niin tupaten täynnä populaa kuin tämä isompi.

Kaiken kaikkiaan safari oli hieno kokemus ja vahvisti mun ajatusta siitä, kuinka väärässä olinkaan kun en aiemmin jaksanut tälläisistä jutuista kiinnostua. Yhtä juttua jäin kaipailemaan Murchison Fallseilla Lake Mburoon verrattuna; kävelysafaria nimittäin! Siinä pääsee jotenkin ihan eri fiilikseen, ja saa vähän liikuntaakin samalla. :P

We spent this Easter a bit differently from the normal tradition and went for a safari at Murchison Falls National Park. Instead of the Easter Bunny we saw whole lot of (other) amazing animals; giraffes, hippos, crocodiles, antelopes, monkeys, elephants, buffaloes....

In order to avoid stress and headache we booked ready-tailored package safari from African Adventure Travellers. All in all, everything went fine and I could totally recommend their services. The safari package included early Friday morning pick-up from our place, visit to the top of the Falls, two game drives and a boat ride, two nights with full board in very comfortable (but not very affordable) Paraa Lodge and drive back home.

Murchison Falls was pretty amazing place, and there was sooo many animals, you could not miss them even if you'd try. :P One thing that I'd like to add, would be the walking safari we had in Lake Mburo. But probably there's a reason why it's not possible here...? Oh, and zebras, there's no zebras in this park.

Perhe on paras

Eilen illalla lähetettiin vieraat piitkälle kotimatkalle, ja nyt talo kaikuu tyhjyyttään (ainakin silloin kun siivooja laittaa imurin pois päältä).

Kaks viikkoa hurahti silmissä, vaikea uskoa, että vielä eilen syötiin yhdessä lounasta koko perheen voimin. Hassua miten loman jälkeen aina tuntuu siltä, kuin olisi uneksinut koko jutun. Käykö kellään muulla ikinä näin?

Meillä oli aika paljon ohjelmaa, mun mielestä itse asiassa jokseenkin sopivasti, toivottavasti vieraat ovat samaa mieltä. Itselläni ei ainakaan käynyt aika pitkäksi. Kierrettiin kaikki meidän lempiravintolat ja koluttiin turistipuodit; käytiin luksussafarilla; Niilin lähteillä; lounaalla ehkä maailman siisteimmässä lodgessa, jonne täytyy, jännittävästä soutuveneretkestä huolimatta, päästä vielä yöksi majottumaan; maailmanluokan tanssishow'ssa ja viettämässä äiskän viiskymppisiä keitaassa kaupungin keskellä. Unohtuikohan jotain? Ainiin, ja lähetettiin turistit tietysti Kampala Walking Tourille, josta oonkin jo kertonut aiemmin.

Kertoilen osasta näistä aktiviteeteista myöhemmin hieman tarkemmin, jos vaikka saisin muutaman kuvankin tekstin yhteyteen.

Yksi juttu tuli ainakin taas todistettua; tässä kaupungissa riittää yllättävän monta ravintolaa, joista saa herrrkullista sapuskaa, vaikkei perinteinen ugandalainen ruoka ehkä loistakkaan mauillaan.

Ja olipa ihanaa näyttää mun perheelle missä me asutaan, höpöttää omalla äidinkielellä, vaihtaa kuulumisia ja ihan vaan olla möllötellä yhdessä. <3 Nyt riittää taas hetkeksi energiaa expat-elämän haasteisiin.

Blogi on muuttanut: Lue lisää expat-elämästä täältä!

***

The visitors came and then they went. Two weeks went so quickly. Why always after a holiday you are left with a feeling that it was only a dream, no matter how long the holiday was?

These two weeks were full of activities, at least for me, now that I'm used to my "pole, pole" lifestyle. We ate in almost all of our favorite restaurants, saw for sure enough tourist shops and markets, spent Easter in a luxurious safari, visited the famous source of the Nile, had lunch in maybe the most amazing lodge in the world (I have to get back there for over night stay, no matter how expensive it is :P), saw very cool local dance show and spent my mom's 50th birthday in pampering Emin Pasha. And of course we sent the guests to Kampala Walking Tour.

It was so awesome to be able to show my family where we live, to talk in my own language and to just hang around with them like we used to do almost every Sunday. <3 Now I have some more energy for the challenges of the expat life.

Sataa, sataa ropisee, pilipilipom...

Sadekausi alkoi vihdoin, ah tätä autuutta (muistuttakaa mua tästä sitten kun valitan muutaman viikon päästä, että koko ajan on kosteeta, vaatteet ei kuivu, on kylmä jne.). Ihanaa kun ilma on taas vähän raikkaampi, saa vihdoin laittaa päälle jotain muutakin kuin viileimmät mahdolliset hellevaatteet ja energiaa riittää tehdäkin jotain.

Tuli tossa mieleen, että Suomessa asuessani olin aina niin varma, että mut on luotu elämään paikassa jossa on aina aurinkoista ja lämmintä. Nyt täällä ollessa, sateen alkua rukoillessa, en olekaan ihan niin varma. Niinkuin aiemmin jo mainitsin, sitä on jotenkin niin tottunut vaihtuviin vuodenaikoihin, ja se auringon ihmevoima, jonka olen Suomessa huomannut, perustunee nimenomaan siihen, että sitä on odotettu niin kauan. Koska nyt tämä sadekeli on jotenkin saanut aikaan saman vaikutuksen. Ihminen kaipaa sitä mitä hänellä ei ole, vai miten se meni?

Parasta täkäläisessä sadekaudessa on se, että suurin osa sateesta tulee yöllä ja aamupäivällä ja useimmiten keli kirkastuu iltapäiväksi. Eli aika täydellistä, etten sanoisi. :) Toivottavasti kelit pysyy jokseenkin tälläisinä seuraavat viikot (ettei nyt ihan pelkäksi vesisateeksi mene), sillä ensi viikon maanantaina me saadaan tänne vihdoin ne kauan, kauan odotetut vieraat, eli mun perhe. <3 saas nähdä taas kuinka paljon tulee kirjoteltua, mutta yritän nyt ainakin meidän pääsiäissafarista Murchison Fallseille raportoida.

***

Finally it's here, the rain season! Fresh air, energy to do something, possibility to wear something else than the tiniest, thinnest summer dress.... Remind me about these words in couple of weeks when I start to complain how nothing ever dries, it's cold and I cannot sleep at night because of the thunder. :P

When I still lived in Finland, I used to think that I am made for sun and warmth and definitely not for the Finnish weather. Well, well, travelling changes your mind doesn't it, and now I'm pretty sure that I'm actually more seasons-kind-of-a-girl. (If just the winter would be shorter....) The energizing power of the sunshine, I have now figured, is based on the fact that you did not see it in such a long time, and any day it can go away again. Now the rain has the same effect on me, because I was waiting for it so long. :D

Something else is also soon finally here; my family!! Only six more nights, and we get to show them this very interesting place where we live. ;)

Mielenmuutos.

Muutamassakin asiassa on tainnut jo mieli muuttua täällä asuessa, mutta nyt päällimmäisenä mielessä on kotiapulaisen palkkaaminen. Itsehän olin alunperin tätä ajatusta vastaan, mulla kun on päivät pitkät aikaa siivoilla ja puunata. Tuntui jotenkin ihan hölmöltä ajatukselta, että joku siivoais mun kotia sillä välin kun mä löhöön sohvalla kattomassa Masterchefiä. :D (Vaikka kävihän meillä Puolassakin kerran viikossa siivooja, mutta mä olinkin sillon kokopäiväduunissa.)

Noh, voin sanoa, ettei se nyt vieläkään ihan luontevalta tunnu löhöillä toisen puurtaessa, mutta kyllä siihen tottuu. :D Viime viikkoina en oo oikeastaan ollut kotonakaan siivoojan täällä ollessa, koska hän tulee aina niinä päivinä kun mulla on saksan kurssi. Ja on muuten ihan sairaan kivaa tulla puhtaaseen kotiin, varsinkin kun meillä on näitä karvakavereita täällä, ja sais olla koko ajan siivoomassa. Sen lisäks kaikki ulkona kuivatut pyykit pitää silittää, joten mulle tää apu on erittäin tervetullutta, koska oon silittämisessä ihan avuton. Meidän talo on melko pieni, ja hommaa täällä on rajoitetusti, joten siivooja tulee kahtena päivänä viikossa.

Viime viikolla meidän siivooja menetti toisen osa-aikatyönsä naapurin kanssa tulleiden erimielisyyksien takia, ja tunnen jonkunasteista velvollisuudentunnetta auttaa häntä samaan uusi työpaikka mahdollisimman nopeasti. Tämä tilanne on pistänyt ihan tosissaan miettimään sitä, miksi olin alun perin niin kovasti siivoojan palkkaamista vastaan. Tiedän, että täällä on paljon muita ulkomaalaisia, jotka kuten minäkin, tulee kulttuureista, joissa kotiapulaisen palkkaaminen kuulostaa ihan hullulta ajatukselta, eivätkä he tästä syystä halua apua palkata. Itse ajattelen tänä päivänä asiasta hieman toisin; kuinka hienoa on, että mulla on mahdollisuus antaa jollekin kunnollinen työpaikka, taata hyvät työolot ja ehkäpä tehdä jonkun elämä hieman helpommaksi. Vastapalveluksena mun oma elämä helpottuu. Täähän on ihan selkeä win-win-situation. Jotenkin vaan ne omasta kulttuurista tulleet arvot istuu aika syvällä.

Tässä pohdiskellessa tuli mieleen, kuinka hassusti sitä kiintyy joihinkin ihmisiin vaikkei heitä oikeastaan tuntisikaan. Huomasin tänään, että meidän päivävartija ei ollutkaan töissä vaan hänen tilallaan oli sijainen. Täytyy käydä kysymässä missä meidän Emma (mies, lyhenne nimestä Emmanuel) mahtaa olla. Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin. Muita varsin mainioita persoonia meidän pihapiirissä on myös yövartija George, joka aina iloisesti toivottaa meidät tervetulleiksi takaisin kotiin, ja puutarhuri Bukenya, joka jaksaa aina hymyillen toivottaa "Good morning, madam, how are you, madam" ja joka on Kuban suurin fani. Kuballa on muutenkin jo melkoinen fanilauma täällä meidän asuinalueella; joka kerta lenkillä oltaessa vähintään muutama vastaantulija huutelee innoissaan "Kuba! Kuba!". Mulle ei oo vielä selvinnyt miten ne kaikki tietää Kuban nimen... :D

***

I have been thinking about a situation with our cleaning lady for couple of days now. She is working for us two days per week, and now she lost her other part time job. Our house is so small that there's not enough to do for a whole week, and somehow I feel responsible to help her find a new job.

At the same time I have been wondering why I was originally so much against the idea of hiring house help. It's just something that in my culture sounds ridiculous, especially because I am not working. But now I have changed my mind, because what's really wrong with that? We can afford it, we can provide someone secure, safe job and make our lives easier at the same time. And now really my original opinion starts to sound ridiculous.

Another thing I was just wondering is how attached you can get to people you don't even actually know. Today I noticed that our regular day guard Emma (shortening from Emmanuel) was not here, but there was some other guy instead of him. And I instantly started wondering if everything is ok, because people here cannot usually afford holidays and the reason of absence is most of the time not positive. I hope he is fine... Other guys here in our compound who I especially like are the night guard George who always greets us so warmly "welcome back!" and our gardener Bukenya who never forgets to ask Kuba how he is. :D Kuba has quite a few fans here already; every time we go for a walk, at least couple of people greet him "Kuba! Kuba!". Most of the time I have no clue who those people are. :D

Jumitus.

Nyt on päällä jotenkin kummallinen vaihe - toisaalta tuntuu, että viikot kuluu hujauksessa, justhan eilen oli sunnuntai ja nyt onkin taas perjantai. Toisaalta taas tuntuu siltä kuin eläisin samaa viikkoa aina vaan uudestaan, eikä aika oikeasti mene ollenkaan eteenpäin. Tuntuu kuin meidän kotilomasta olis jo kuukausia, mutta edelleen eletään helmikuuta.

Yritin eilen analysoida mistä tämä kumma tunne johtuu; tulin siihen johtopäätökseen, että aika tuntuu menevän nopeasti lähinnä saksan kurssin takia, ja siksi etten millään saa itseäni niskasta kiinni niiden toisten opintojen kanssa (aika loppuu kesken, apuaa). Aika taas matelee siksi, että odotan niin kovasti perheeni visiittiä tänne maaliskuun lopussa. Ihan kuin olisin odottanut sitä jo vuosikausia. :D

Nyt tässä pohdiskellessani tuli mieleen, että ehkä myös vuodenaikojen puuttumisella on jotain tekemistä tämän tunteen kanssa; ei ole kevättä jonka etenemistä seurata, "vain" ikuinen jumittava kesä. En siis todellakaan halua narista tästä asiasta, olen erittäin iloinen että ulos voi aina lähteä varvassandaalit jalassa ja kesämekko päällä. Tuli vaan mieleen.

Eli täällä ei mitään ihmeempää, jumitetaan vaan. :D

***

I feel like in a way weeks are passing by super-quickly; it was just Sunday and now it's Friday again. But then, on the other hand, it feels like I'm living the same week over and over again.

I was trying to analyze why I feel like this, and came up with a conclusion that time feels like flying because I'm quite busy with the German course, and because I've been way too lazy with the other studies and time is running (I have to finish the other studies by September).

I'm waiting so eagerly for my family to visit us in the end of March, and it feels like I've already waited forever. This is probably why I feel like time is not passing at all. I was also wondering whether the lack of seasons here makes me feel like time has stopped; there's no spring to look forward to, no mornings when it is a bit lighter, a bit sunnier and a bit warmer. There's just endless summer. Don't get me wrong, I'm not complaining, just wondering. ;)

Saksaa ugandalaisittain.

Tai no oikeastaan ruandalaisittain, sillä opettaja on kotoisin Ruandasta. Ihan hauska heppu, jonka saksa ainakin tälläisen amatöörin korvaan kuulostaa lähes virheettömältä. Opetusmetodeista voidaankin sitten olla montaa mieltä. :P

Ensimmäisen tunnin aluksi opettaja kysyi onko jollakulla jotakin sitä vastaan, että hän puhuu Jumalasta. Hänellä oli joskus kuulemma ollut espanjalainen oppilas, joka ei suostunut jäämään tunnille, jos aiheena oli Jumala. Opettajan mielestä tämä oli aivan käsittämätöntä ja hän halusi nyt tehdä selväksi että tästä aiheesta puhutaan ja jos se jotakuta haittaa niin menkööt. Ketään ei haitannut, ei myöskään mua, kunhan samasta aiheesta ei jauheta päiväkausia.

Seuraavaksi siirryttiin aiheeseen seksi, ja kuinka kaikki siitä tykkäävät, myös opettaja. Hän myös mainitsi moneen kertaan kuinka hän viettää aikaa rakastajattariensa kanssa, ja ettei hänen vaimoaan haittaa tämä epäuskollisuus, koska vaimo ei asiasta tiedä. Hän vielä vannotti, ettei meistä kukaan kertoisi vaimolle.

Tunnin loppupuolella opettaja paljasti, että hän tykkää kotona ollessaan hengailla kalsareissaan, joka on ilmeisesti tässä kulttuurissa jotakin aivan käsittämätöntä. Kyseisen tavan hän oli oppinut Saksassa vieraillessaan, jossa tämä on aivan normaalia. (Ugandalaisten oppilaiden suurin huoli oli se, että opettajan lapset kertoisivat koulussa muille heidän isänsä omituisesta tavasta.)

Eräällä toisella tunnilla opettaja korosti sitä kuinka miehet tuovat onnea ja naiset epäonnea (täähän nyt on ihan vanha vitsi, eikä siinä mitään, kyllähän miehellä saa olla mielipiteensä, mutta aiheesta jauhettiin about 20 minuuttia...). Opettaja myös julisti, että HIV on enimmäkseen naisten ongelma (what?!). Lisäksi opettaja flirttailee aika häikälemättömästi (tai siltä se musta vaikuttaa) muutaman ugandalaisen opiskelijan kanssa, ja saattaa myös silloin tällöin sanoa jollekin päin naamaa, että "sä olet ruma". Hän näyttää myös nauttivat aiheuttamastaan hämmennyksestä, kun sanoo esim. "Rachel, missäs olit viime tunnilla, John tässä kaipasi sinua kovasti ja oli hyvin surullinen kun et ollut paikalla". John ja Rachel eivät siis tunne toisiaan lainkaan....

Tähän mennessä tunteja on ollut neljä, ja "teemat" tuntuvat seuraavan samaa linjaa. Opettaja on ilmeisesti mun ikäinen, voi olla että vanhemman opettajan puheenaiheet olis hieman konservatiivisempia. :P Ja kyllä mä olen jotain ihan oikeasti oppinutkin, ja uskon, että saan kurssista itsevarmuutta puhua saksaa.

Joka tapauksessa kurssi on, saksan oppimisen lisäksi, mielenkiintoinen katsaus täkäläisiin ajatuksiin. Mulle jäi vaan hieman epäselväksi kuinka tosissaan opettaja oli kaikesta yllä mainitusta...

***

Four lessons of my German course behind, and I must say that it is quite a bit different than the previous German courses I've had. We don't follow the book very much, instead the teacher keeps monologues about various "themes". So far these themes have been i.e. God, sex, mistresses, menstruation, how Germans wear only boxers when they are home, how HIV is mostly women's problem (?!) and how men are "Glück" and women "Pech". The teacher is also quite openly flirting with some of the Ugandan girls (or that's how it looks to me, at least). Sometimes he might also say "you are so ugly" to someones face. I haven't worked out yet, whether the teacher is serious or just joking.

Sometimes also we have a chance to open our mouths and in these moments the classes seem more like the German classes I'm used to. The teacher quite patiently corrects if someone says something wrong, and his German (to me) is very good (he is Rwandan). He also reminds often, how we only learn German while talking and writing it, and even if we wouldn't be perfect, we just have to go ahead and do it. We have two books but we never do any exercises from them in the class. We get loads of homework, but we never check them. Gladly I have my private German tutor here at home. 

Anyhow, even if I'm not really, let's say comfortable, of all the themes (and I am supposed to be the liberal European?), I do think that the course is useful. At least more useful than me studying alone at home. As a plus, I get to meet other people, which, they say, is good for your mental health. ;) And if nothing more, this is a great opportunity to get some kind of image of the opinions of the local people.