I wrote this text already week ago, but "did not have time" to finish it. This is in Finnish, so I'm sorry for you guys who won't be undestanding it... I will write short description in the end to feed your curiosity. ;)
Ikävä näyttää aiheuttavan omituista runollisuutta myös minussa, kuten niin monissa taiteilijoissa, kirjailijoissa, laulutekijöissä ja muissa hihhuleissa ennen mua...
Nuorempana mulla oli monen muun liikaa amerikkalaista saippuaa katsoneiden tavoin kovin dramaattinen kuva siitä mitä rakkaus on. Kuvittelin, että rakkaus on sitä kun sydäntä särkee, on koko ajan ikävä, itkettää ja tuntuu kuin maailma loppuisi joka toinen päivä. Jenkkisaippuan lisäksi tähän draamanhakuisuuteen saattoi toki vaikuttaa melko "aikuinen" teini-iän parisuhde, josta eroon päästyäni piti äkkiä löytää sitä O.Cstä, Gossip Girlistä ynnä muista tuttua
menoa.
Noh, kyllähän sitä hakemalla saikin aimo annoksen draamaa, jos nyt ollaanko vaiko eikö olla-leikkiä ja yöllisiä itkupuheluita voi siksi kutsua. Tapana oli ihastua korvia myöten johonkin poikaan (tai mielikuvaan pojasta), joka ei varsinaisesti vastannut tunteisiin. Tälläisen pojan vuoksi oli näes helppo vollottaa, kun "ei se rakasta mua". Sitten sitä poikaparkaa jahdattiin about puol vuotta, kunnes se vihdoin joko sanoi hyvin selkeästi e-i-k-i-i-t-o-s (joskus muutamankin kerran) tai hommasi itselleen ihan oikean tyttöystävän.
Aina välillä vastaan sattui ihan mukava tyyppi, joka sitten otti ja ihastui muhun. Mutta enhän mä niistä tyypeistä tykännyt, sehän olis ollu ihan liian helppoa. Ja näin sitä mentiin uudestaan ja uudestaan, eikä sitä yhtä oikeaa löytynyt vaikka miten etsi.
Sitten tapasin erään saksalaisen, hurmaavan hymyn omistavan miehen. Mutta en ilmeisestikään ollut ihan vielä valmis, vaan säikähdin miehen kohteliaisuutta ja maailman ystävällisimpiä ruskeita silmiä. Niin, että eipä auttanut kuin yrittää sössiä sekin
hyvin orastava juttu. (Siitä nyt ei sen enempää, loppu hyvin kaikki hyvin.) Onneksi tämä herra ei kuitenkaan säikähtänyt ihan pienestä ja onneksi ONNEKSI kukaan muu ei ehtinyt napata tätä kultakimpaletta sillä aikaa kun minä vähän mietin.
Ilmeisesti meidän välinen välimatka ja miehen eksoottinen kansalaisuus (sen hymyn ja silmien lisäksi) kuitenkin herätti mun kiinnostuksen, koska "eihän tämä tämmönen mikään ihan tavisjuttu oliskaan". Tiedän juu, että kuulostaa hirveän pinnalliselta ja suunnitelmalliselta, mutta väliäkös tuolla jos lopputulos on kuin parhaimmasta päiväunesta. Niimpä sitten parin kuukauden pohdiskelun jälkeen päätin, kuten olen saattanut aiemminkin mainita, että tuon miehen minä haluan. Ja sain! Vieläkin, suurinpiirtein joka päivä, mietin että mitä hittoa, ihanko oikeesti tuo maailman ihanin mies haluaa herätä joka aamu
mun vierestä. Voin sanoa, ettei kiinnosta lottovoitot ynnä muut kunhan tuon saisin pitää.
Viimeisen vajaan kahden vuoden aikana oon pikkuhiljaa ymmärtänyt, ettei se ole rakkautta että pitää itkeä toisen perään, muuttaa omaa käytöstään tai tarkoituksellisesti riidellä niin että se kuuluu naapuripitäjään.
Rakkautta on, että alusta asti tuntee, että saa olla oma itsensä, mutta haluaa olla paras mahdollinen minä, jotta itsellä ja toisella on hyvä olla. Itse pidän itsestäni ehkä tuhatbijoonaa kertaa enemmän nyt kuin muutama vuosi sitten.
Uskon, että meidän suhteessa on jo eletty ensihuuman yli
tai ehkä se jatkuu ikuisesti :) mutta meillä ei silti riidellä. Yleensä ei oikeastaan olla edes eri mieltä. Eikä se tarkoita, että meillä olisi tylsää. Ja kyllä niitä riitojakin varmaan aikaiseksi saadaan (ainakin jos se musta riippuu), jos ei muusta niin viimeistään siitä kuka tuo joululahjat lapsille
Saksan ja Suomen jouluperinteet eroavat huomattavasti tässä asiassa. Ja kyllä meillä tunteita näytetään, niitä positiivisia. ;) Meillä on hauskaa, ihanaa, turvallista ja rakastavaa.
Meillä on alusta asti eletty sellasessa symbioosissa, että jotakuta aivan varmasti ällöttää. Mutta pitääkö väenvängällä tehdä juttuja erikseen, jos ei tahdo. Meidän on hyvä olla yhdessä, joten nautitaan siitä niin pitkään kuin saadaan. Ja tottakai meillä on omia "juttuja": Wolfi katsoo futista ja mä luen kirjaa. :D
Uskallan sanoa, että olen löytänyt sielunkumppanini, sen toisen puolikkaan. Sen kenen kanssa tunnen olevani täydellinen, juuri tarpeeksi ja jota ilman en enää halua elää. Juuri nyt uskon, että haluan jakaa elämäni tämän ihmisen kanssa ja että me selvitään mistä vain kunhan ollaan yhdessä. Meidät on luotu toisillemme. <3
This is basically a love letter to my handsomer half. Unfortunately he won't understand it at least not in a while ;) I had to kiss few frogs before meeting my prince, who taught me what real love is. He is my other half, who I could not live without anymore. We can do anything, if we do it together.
