Yksi kokemus saksalaisesta terveydenhuollosta.

Nyt alkaa itse tapahtumasta olla sen verran aikaa, että lienee hyvä kerrata sen kulku ennen kuin se hautautuu valvomisesta ja imetyksestä dementoituneiden aivojen perukoille...

Sanotaan nyt näin alkuun, että henkilökohtaisesti olen tyytyväinen saksalaiseen terveydenhuoltoon, vaikka välillä valvonnan ja tarkkailun määrä vaikuttaakin ylimitoitetulta. Mutta parempi niin päin. Vertailukohtaa minulla ei varsinaisesti ole; en (onnekseni) ole joutunut tutustumaan esimerkiksi suomalaiseen systeemiin kovin syvällisesti. Täällä (ymmärtääkseni, korjatkaa jos puhun puuta heinää) jokainen valitsee itse vakuutusyhtiön, joka sitten kattaa itse määrittelemänsä määrän terveydenhuoltopalveluista, eli homma on mutkikkaamman kuuloista kuin suomalainen suoraviivainen sosiaaliturva. Noh, eipä siitä sen enempää, olen saanut melko huolettomasti olla ihan ulapalla näistä asioista, kiitos järjestelmällisen mieheni.

Täällä ei ole Suomesta tuttua neuvolasysteemiä, vaan jokaisella kunnon saksalaisnaisella on oma gynekologi, jonka luona on käyty suurinpiirtein ensimmäisistä menkoista lähtien. Tämä luottotohtori hoitaa sitten luonnollisesti myös raskauden seurannan. Lääkärin lisäksi nainen voi halutessaan valita myös kätilön, jonka luona voi käydä raskauden aikana ja joka lapsen syntymän jälkeen tekee kotikäyntejä jopa päivittäin, perheen tarpeiden mukaan. Aivan mahtava systeemi muuten! Joissain tapauksissa oman kätilön saa mukaan myös synnytykseen, mutta tätä ei (kai?) yleensä vakuutus korvaa. Minullahan ei luonnollisesti omaa Frauenarztia ollut, joten valitsimme hänet perustein "ensimmäinen jota suositeltiin jonkun tutun tutun toimesta". (Suositukset ovat iso tekijä tässä hommassa, on yleistä että äiti ja tytär käyvät samalla lääkärillä, ainakin täällä pikkukaupungissa. (Kuulin myös, että aina silloin tällöin käy niin että asiakas alkaa seurustella lääkärin pojan kanssa ja sitten pitää vaihtaa lääkäriä.)) Kuulin itse vasta juuri ennen ensimmäistä käyntiä että lääkärini on mies, ja vaikka se on minulle ihan ok, olisin itse todennäköisesti valinnut naisen. Mutta koska en jaksanut perehtyä asiaan vaan annoin Wolfin hoitaa, niin ei parane valittaa. Lääkäri joka tapauksessa oli kohtelias ja mukava, kovasti englantia yrittävä herra, jonka luona loppujen lopuksi taisimme käydä vain kahdesti. Kätilön valitsimme englanninkielen taidon perusteella, ja löysimmekin, ainakin sellaisen joka ymmärtää kun minä puhun englantia. Hän tosin vastaa saksaksi. Kätilö on suorasanainen ja kaunistelematon, mutta kuitenkin mukava viisikymppinen rouva, joka on intohimoinen jalkapallofani (täällä naisetkin tuntuvat olevan sekaisin futiksesta). Kun hän, Bayern München-fanina, sai tietää Wolfin kannattavan Dortmundia, meinasi asiakkuussuhde loppua lyhyeen. Sain kuitenkin hänet vakuutettua puolueettomuudestani.

Kätilön ja lääkärin luona käytiin vuoroviikottain raskauden seurannassa. Kätilö hoiti perus sydänkäyrät ja pissatestit, lääkäri ultrasi joka kerta, joka oli minulle yllätys. Suomessa kun normaaliin raskaudenseurantaan kuuluu ilmeisesti kaksi ultraäänitutkimusta. Minulla niitä kertyi koko raskauden aikana niin monta, että sekosin laskuissa. Viimeisellä raskauden aikaisella tapaamisella kätilön kanssa hän ei ollut tyytyväinen vauvan sydänkäyrään ja lähetti meidät sairaalaan tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Ja vaikka sydänkäyrä näyttikin siellä ihan normaalilta, päättivät he pitää minut tarkkailussa kaksi päivää, jonka aikana en saanut poistua sairaalan alueelta vaikka kaikki oli hyvin (tässä yksi syy siihen miksi tunsin olevani hieman ylisuojeltu). Pääsimme siis tutustumaan sairaalaan jo etukäteen. Laskettuna aikana eli perjantaina 25.9 lääkärit sitten laskivat minut takaisin vapaalle jalalle, ja ehdimme viettää kotona vierailevan äitini seurana kokonaiset kolme yötä, kunnes taas maanantaisella kontrollikäynnillä lääkäri määräsi minut jäämään sairaalaan. Ja tällä kertaa synnytyksen käynnistykseen, eli kotiin ei enää ilman vauvaa lähdetty.

Synnytyshän ei sitten mennytkään yhtään niinkuin suunnittelin, mikä kyllä lienee asian laita useimmille naisille. Lääkkeettömästä, luonnollisesta synnytyksestä päädyttiin käynnistyksen ja synnytyksen lääkkeellisen keskeytyksen kautta kiireelliseen sektioon. [Synnytys päätettiin käynnistää vauvan pään verisuonissa olevan paineen vuoksi. 8 tuntia käynnistymisen jälkeen supistukset jouduttiin lopettamaan, koska vauvan sydänkäyrät tippuivat ja vaikka ne normalisoituivat pian, kiireelliseen sektioon päädyttiin, koska synnytyksen uudelleen käynnistäminen olisi vienyt liikaa aikaa ja vauva oli tulossa ulos väärässä tarjonnassa.] Lopputuloksena on kuitenkin maailman suloisin, terve poikavauva, joten ei kai sillä ole niin väliä, miten hän tähän maailmaan saapui. Olen toipunut keisarinleikkauksesta ennätysvauhtia, ainakin fyysisesti. Henkisen puolen toipuminen tulee todennäköisesti esiin siinä vaiheessa, jos joskus saamme lisää lapsia. Vaikka aina toisinaan pohdin olisiko synnytys sujunut paremmin, jos sen kulkuun ei olisi puututtu käynnistyksellä, uskon silti, että lääkärit tekivät kuten parhaaksi näkivät, ja sen ansiosta meillä on terve lapsi. Eli kiitos vaan saksalaiselle terveydenhuollolle ja erityisesti St. Elisabeth Klinikille täällä Neuburgissa. :)

***

As long as I can still find the information from my foggy brain, it is time to write about how I experienced the German health care.

Based on my week or so in a hospital here, I'm satisfied with the treatment that I and my son got (even though the Abendessen was highly unsatisfying). In some point I was overwhelmed by the protection and supervision, but better too much than too little, right? I don't really have any similar experience from Finland or any other country so I am not able to compare, but from what I have heard, I think they are (even) more careful here than in Finland. And what comes to the system, it seems to be more complicated than at home; as far as I've understood (thanks to my well-organized husband I don't need to worry about these things) everyone chooses their own insurance company, which then pays things that they decide to pay. In Finland we all belong to the same social security, that covers the same things for everyone (on top of this you can have an insurance from work and of course your own private insurance). Anywhoo, might be that I'm not correct about these "facts" so please let me know if I got it all wrong.

In Finland we have a system called "neuvola", where all pregnant women go for their prenatal check-ups and where the babies are checked regularly after birth. In addition to the prenatal check-ups, if everything is fine, women get to go to the doctor twice (?) and get two ultrasounds. Here in Germany every proper German woman has her own Frauenarzt since they first got their periods or something. This trusted friend then naturally takes care of the pregnancy follow-up. In addition to that one can choose a midwife ("Hebamme" who works kinda like a freelancer) who can also do the check-ups and who does postnatal home visits to check the woman and the baby. This, I have to say, is a truly amazing service; you don't need to go anywhere with the newborn, but you get to ask all the stupid questions in the peace and calm of your own home. You can have check-ups every day or once a week or anything in between, as you wish. (And you have motivation to keep your home in some reasonable condition to avoid the visit from child welfare officers.) In some cases if you are ready to pay, you can also have your own midwife in the labor.

I, naturally, did not have my very own Frauenarzt here in Germany (or anywhere else for that matter), so we chose one based on someone's recommendation (I think, or maybe he was the first one in phone book?). Recommendation is a big factor in this business; it seems that quite often the mom and the daughter go to the same doctor, at least here in the small town. Even I was a bit disappointed to hear that my doctor was a man (I can only blame myself being lazy and not checking it earlier) but in the end he was ok. He always tried to explain things in English, more or less successfully. And all in all I think I only had two appointments with him. Our search for midwife ("Hebamme") had one requirement; she should speak English. We found one who understands English and speaks rather understandable German. Close enough. She is actually quite nice; straightforward, no nonsense kinda person. And crazy about football (apparently also German women are football freaks), which is a plus for Wolfi, except that she is a Bayern fan. (She almost cancelled our appointments when she heard that Wolfi is a BVB fan, but I got her convinced that I have nothing to do with that.)

In the end of the pregnancy when we arrived here, I visited the doctor and the midwife every other week, so that every week was some kind of check up. I had so many ultrasounds I can't even count them anymore. In the beginning it was nice but towards the end it seemed a little unnecessary. On the last visit at the midwife she wasn't happy with the heartbeat of the baby and sent us to the hospital for a closer look. And even though after that the heartbeat was always fine they kept me in surveillance in the hospital for two nights, which to me seemed a bit too much. Well, at least we got to know the hospital already before the real deal. On the due date, Friday 25.9, the doctors let me out and three nights later I checked in again. This time we were not gonna go home just the two of us anymore, as the doctor decided to induce the labor.

So as I mentioned already, the labor did not go according to my plan (but then, whose does go?). Quite the opposite I'd say actually. From the wish of non-medicated, natural labor I went into medically induced labor which finally ended up in a c-section. [The labor was induced because the veins in the baby's head seemed a bit swollen. Then 8 hours after labor started the doctors had to give me medication to stop the contractions because the baby was in trouble. As it might have taken forever to get the labor going again and it would have been too risky, they had to do a c-section.] Oh well, as the end result was a beautiful, healthy baby boy, it does not matter how he came into this world. (Perhaps I'll wish for a c-section next time and end up having spontaneous home birth. :P) Physically I have recovered well, the mental side we'll see latest if we get more kids some day. Sometimes I'm wondering whether the labor had gone so "bad" if it would have started naturally, but in the end I'm sure that the doctors did what they thought was the best thing at the moment and that is why we have a healthy child. So I'm thankful to the German health care and especially to the St. Elisabeth Klinik in Neuburg. :)

Kärsivällisyyttä koetellaan.

Varmaan luulette siellä, että oon jo poksahtanut ja onnellisesti vauvahuuruissa kun ei taas mitään oo hetkeen kuulunut. No, näin ei ole suinkaan päässyt käymään, vaan täällä ollaan edelleen yhdessä osassa. Laskettu aika oli perjantaina, eli nyt ollaan 40+2, eikä poika tunnu pitävän kiirettä. Kuten kirjoituksen sävystä saattanette arvata, alkaa tämä jo hieman ottamaan pattiin, vaikka kovasti yritin etukäteen valmistautua "yliaikaan". Oikeasti yliaikainenhan vauva on vasta kun mennään 42+, jonne on vielä matkaa. Toivottavasti niin kauaa ei tarvitse odotella.

Mun äiti tuli tänne tiistaina, joten ollaan päästy viettämään jonkin verran aikaa yhdessä. :) Valitettavasti ei kuitenkaan ihan niin paljon olla ehditty tekemään kuin suunnittelin, koska jouduin heti keskiviikkona sairaalaan tarkkailuun kahdeksi yöksi ja sen jälkeen mulle iski kaamea flunssa... Tarkkailun syynä oli se, ettei meidän kätilö ollut keskiviikkoaamuna tyytyväinen vauvan sydänääniin. Ne oli kuitenkin kaikissa myöhemmissä testeissä ihan normaalit ja ultrassakin vauvalla oli kaikki hyvin. Oli jokseenkin ärsyttävää viettää sairaalassa kaksi päivää, kun mitään vikaa ei ollut, mutta kai se on parempi olla ylivarovainen kuin ei tarpeeksi. Nyt ollaankin sitten käyty joka aamu käyrillä, ja kaikki on edelleen kunnossa. Onneksi sairaala on lähellä, eikä siellä käymiseen tuhraannu hirveästi aikaa. Vaikka mitäs muutakaan meillä tässä on? :D Ja on myös kiva, että sitten tositoimiin päästessä on tuttu paikka ja tuttuja ihmisiä vastassa. Tähän mennessä kaikki ovat olleet tosi mukavia ja yrittäneet parhaansa mukaan puhua englantia, joten en ole tästä asiasta kovinkaan huolissani enää.

Torstaina sairaalassa väläyteltiin jo käynnistämisen mahdollisuutta, joka hieman kummastutti kun perjantaina vasta oli laskettu, ja vauvalla ja mulla on kaikki hyvin. Suomessahan ilmeisesti käynnistellään vasta viikolla 42, jos ei mitään lääketieteellistä syytä aiemmin ole. Päätettiin kuitenkin vielä kärsivällisesti odottaa, tosin multa taitaa pian olla kärsivällisyys loppu. Ehkä ensi viikolla käynnistellään sitten, jos Bubi ei tajua itse tulla ulos. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että hän voisi pysyä masussa jouluun asti... :P Pitäkää peukut pystyssä, että tämä on viimeinen postaus, jonka kirjoitan vauva masussa potkien!

You probably think there's some baby news already, as I was a bit lazy updating. Well, there's not. Bubi is still inside his studio apartment and it seems like he likes it there very much. As you might notice from my tone, I'm not too happy about it. The due date was on Friday, so now we are 40+2. Even though I tried to get myself used to the idea of waiting the baby till week 42, it's getting on my nerves....

My mom came on Tuesday, but unfortunately we did not have too much time to do all the things I'd planned yet. On Wednesday morning I had to stay in the hospital for two nights, because our midwife was not convinced of Bubi's heartbeat. In the end everything was fine. :) Now we go to the test every morning until the baby is out. I also got a nasty flu, which, I can tell you, is not nice in this stage of pregnancy. Hopefully it'll be better tomorrow.

I was a bit frustrated by the fact that I had to stay in the hospital for two days for "nothing", but I guess it's better to be overly cautious. Anyway, at least now I know most of the staff and they know me, so going back for the real deal is much nicer. Everyone there has been friendly and tried to talk English to me, so I don't need to stress about that.

On Thursday the doctors suggested that the labor could already be induced on Friday, which was very surprising to me, as I've heard that in Finland they do it only if it is medically necessary, or the pregnancy goes overtime (42+). We were a bit overwhelmed by this choice, because of course, we'd like to meet Bubi as soon as possible. But there's risks in the induction and it is not natural. So we decided to wait, which I think was a good idea. But now, few days later, there's still no signs of labor whatsoever, and I'm running out of patience. So we'll see if they will suggest the same again on the following days, I probably cannot resist the temptation anymore. :P Keep your thumbs up that next time I'll write with the baby in my arms instead of my belly!

Raskausviikko 36.

Loppusuoralla taidetaan olla, vaikken sitä itse aina oikein ymmärräkään. Suomen loman jälkeen ollaan laitettu tätä meidän väliaikaiskämppää oman näköiseksi ja valmiiksi vauvaa varten. Lähes kaikki pienen pienet vaatteet on pesty, ne odottavat vielä lajittelua. Vaatteita on kertynyt ihan järkyttävä määrä, mistä ihmeestä ne kaikki on tullu?! :D Kaikenmaailman hilavitkuttimiakin on hankittu, todennäköisesti enemmän kuin olisi näin ensialkuun tarpeen. Syytän Wolfia, koska mitä tahansa mä sille ehdotan, se pitää tarpeellisena, eli kukaan ei oo puhumassa järkeä meille. :P

Tällä viikolla tehtiin puolen päivän reissu Augsburgiin, joka pikasilmäyksellä vaikutti ihan kivalta kaupungilta, ainakin shoppailumielessä. Mun shoppailut on tosin nyt tällä erää tehty; en osta enää yhtäkään vauvanvaatetta, eikä itselleni shoppailu tässä virtahepo-olemuksessa houkuttele ollenkaan... Olisi kiva tehdä enemmänkin lähiseutureissuja, mun jalat vaan tahtoo irtisanoutua ensimmäisen tunnin kävelyn jälkeen. Mutta jotain on kyllä keksittävä, ettei tulla ihan hulluksi tässä odotellessa. 

Keskiviikkona tavattiin taas meidän kätilö (tavattiin siis hänet ja lääkäri jo ennen Suomen-reissua), hän vaikuttaa edelleenkin oikein mukavalta ja sopivan rennolta. Käytiin myös sairaalassa ilmottautumassa ja kuultiin vähän heidän toimintatavoistaan, jotka tuntuvat mätsäävän mun toiveisiin kuin nenä päähän; sairaala ja sen kätilöt ovat erityisesti luonnollisen synnytyksen ja imettämisen puolestapuhujia. Ja tähän mennessä saksa-englanti-kommunikaatiokin on pelannut ihan kiitettävästi. Eli sairaalan ja muun hoidon puolesta on kaikki kondiksessa. Jos mitään kummenmpaa ei tapahdu, niin kahden viikon päästä olis seuraava lääkäriaika, jolloin ilmeisesti myös ultrataan (ehkä noin sadannen kerran :D) ja katsotaan vauvan kokoa (lääkärin mukaan vauva oli jo muutama viikko sitten isohko).

Jalkojen turvotusta ja ajoittaisia särkyjä ja kolotuksia kummempia vaivoja ei ole edelleenkään ollut, niimpä olen päätellyt että tämä poitsu antaa meidän odottaa ihan viimeiseen saakka. :D Kiloja on kertynyt nyt 12, niistä pari viimeistä Suomessa herkutellessa... Ilmeisesti paino on kuitenkin edelleen ihan normaalin rajoissa, mutten itse haluaisi sitä enää kovin paljoa lisää kerryttää. Osaisinpa vaan jättää herkut syömättä...

Mieliala on ollut ihan hyvä, tosin ei mitenkään ylitsepursuavan pirteä. En oikein osaa päättää olenko iloinen vai alakuloinen vai jännittynyt vai rauhallinen. Vai välinpitämätön. Ehkä tämmöiset mielialanvaihtelut kuuluvat asiaan. Muutama päivä sitten sain kyllä pienehkön hermoromahduksen; luulen sen liittyvän tähän täällä tulevaan ulkopuolisuuden tunteeseen. Ugandassa kun olemme molemmat yhtä ulkopuolisia, mutta täällä se olen vain minä. Arvostan toki sitä, että edes puolet perheestä on lähellä, ja he ovatkin aivan ihania, mutta silti.... luulen, että jokaisella, joka on viettänyt pidemmän aikaa puolisonsa perheen ja ystävien seurassa, tulee ajoittain tälläinen olo, mutta kielimuuri lisää vielä kierroksia. Onneksi mun äiskän lennot on jo varattu. :)

***

Five weeks to go! Or seven... Anyhow, the finish line getting close. I assumed that when we buy all the baby stuff and wash all the clothes, I would finally realize that the baby is coming, but no. It still seems like something somewhere far in the future. This week we have washed almost all the baby clothes and bought all the bigger things. I don't know what happened but I think we kinda lost our common sense in some point. Ok, we did not buy so many clothes, but we got A LOT for free (many thanks to our kind friends :*) and now we are drowning in them. :P We have also bought almost all possible baby equipment there is; I blame Wolfi because he is fine with anything I suggest and then there's no one left to say "no, we don't need that". :P

This week we've visited Augsburg, a close by bigger city, which seemed nice at least for shopping. But my shoppings are now done; no more baby clothes and buying clothes for myself right now seems just the stupidest idea ever. :D We wanted to do more of these short trips around here, but unfortunately my legs seem to disagree. Even after an hour in the city or the supermarket they are all swollen and hurting like hell (I'm sure I laugh at this comment in couple of weeks when I'm in labor pains). But we gotta do something, we can't just sit home and wait, so sorry poor feet, you just have to take it. We've also met our midwife ("hebamme") a few times, she seems very nice and relaxed. If nothing weird comes, the next appointment is in two weeks, when the doctor will probably make the last ultrasound to check the size of the baby. On Wednesday we visited the hospital for registration, and we heard a bit more about their practices, which seemed to be on the same line with my wishes about natural birth and breastfeeding. So far the German-English mix in communication has worked fine, so I'm not too worried about the language anymore.

Apart from the swelling and some small aches there hasn't been any signs of labor approaching, so I think Bubi is making us wait for a looong time still. :P I've now gained 12 kilos, from which the last few came during our holiday in Finland, ooops. Too much Fazer and salmiakki. The weight is still apparently normal, but I would not like to get much more. If I just knew how to stop eating sweets...

My mood has been, like most of the pregnancy, quite fine. Only the last few days it has been somehow hard to decide whether I'm happy or a bit down, excited or afraid. Or perhaps completely indifferent. I guess it's normal. On Wednesday I had a bit of a meltdown though, I think it has something to do with the feeling of being an outsider here. In Uganda we are both outsiders, but here it's only me and it can be frustrating sometimes. And it's not like people here would want to make me feel like that, Wolfi's family and friends are super nice, but it is just how it is. I'm sure anyone who has spent longer time with their partner's family know what I mean. The language barrier just adds to the effect. But luckily my mom's flights are already booked, and I can't wait for her to see this cute city. :)

Raskausajan kliseitä.

Eilen teki mieli pullaa, ja vaikka laiskotti niin pakko sitä oli kuitenkin saada - eli leipoa. Mieleeni juolahti, että onko tämä nyt sellainen raskausajan himo? Tänään siis vuorossa raskausajan erikoiset ruokahimot ja muut kliseet.

Erikoiset ruokahimot

Kuten jo todettu aiemmin, olen aina ollut makean perään, eikä raskausaika ole osoittautunut poikkeukseksi. Paitsi siinä mielessä, että se pieni, hiljainen, huonon omantunnon kuiskaus on kadonnut kokonaan ja herkkuja tulee vedeltyä ihan mielin määrin... Toivottavasti tuo omatunto tulee vielä joskus takaisin, tai muuten ei kyllä olla rantakunnossa edes vuonna 2020. Mitä niihin erikoisiin kiusauksiin tulee, niin sellaisia ei ole oikeastaan ollut. Alkuraskaudessa teki mieli hapankorppuja ja maustamatonta jogurttia, sitten oli salmiakkivaihe, ja nyt tekee mieli sitä pullaa. Mutta pidän näistä kaikista muutenkin, joten en nyt kutsuisi kovin kummallisiksi himoiksi. Ehkä erikoisin on ollut se, että voisin syödä kananmunia joka päivä, ja niitä onkin mennyt runsain mitoin, enimmäkseen keitettyinä ja perunamunakkaan muodossa. Muistan joskus jopa vihanneeni kananmunia... Toinen, jota ennen vihasin, mutta joka nyt menettelee, on banaani. Mutta mikään ruoka ei ole tähän mennessä alkanut ällöttää. Normaalista poikkeavaa pakkomielteisyyttäkään jonkun tietyn ruoan saamisessa ei ole kovin vahvasti ollut havaittavissa. Jos tekee mieli pullaa niin sitten leivotaan pullaa - näin se on ennenkin mennyt. :D

Kahden edestä syöminen

En koe syöneeni enemmän kuin ennen, ruokailurytmi ja annoskoot ovat aika lailla samoja kuin ennen raskautta. Välillä saatan kyllä syödä jogurtin tai hedelmän välipalaksi, jota en välttämättä olisi ennen tehnyt. Ihmettelinkin jokunen päivä sitten ääneen, että miten voi lihoa 7 kiloa jos syö ja liikkuu suht samalla lailla kuin ennen. Ei sillä, että se haittaisi, pitäähän vauvalle tarjota kasvuainesta. Kunhan ihmettelin. (Voi toki olla, että käsiinlevinneellä herkuttelulla on jotain tekemistä asian kanssa, mutta kyllä niitä herkkuja ennenkin meni kiitettävästi...) Muutamana yönä olen herännyt vatsan kurnintaan (jonka en usko olevan vauvan tekosia), mutten ole kuitenkaan jaksanut raahautua jääkaapille.

Aamupahoinvointi

Alkuraskauden pahoinvointi ilmeni ennemminkin iltakuvotuksena kuin aamupahoinvointina. Eli koko päivän oli hyvä olo, mutta nukkumaan mennessä alkoi oksettaa. Pönttöä en kuitenkaan joutunut halailemaan kertaakaan, joten en voi sanoa kärsineeni kovinkaan paljoa. Kuvotus meni ohi joskus kolmen kuukauden kieppeillä, mutta on aina silloin tällöin tullut muistuttelemaan itsestään.

"Raskaus ei ole sairaus"

Itselläni oli sellainen mielikuva, että tässä vaiheessa, eli 30. raskausviikon kieppeillä, olisin jokseenkin rampa, tai ainakin pingviinimäisesti kävelevä sotanorsu, joka ei pääse sängystä ylös ilman nosturia. Olen kyllä kuullut, että näinkin ikävästi saattaa käydä, mutta itse olen, kuten enemmistö raskaana olevista ilmeisesti, edelleen oikein vetreä. Vasta ihan viime öinä nukkuminen on tuottanut hankaluuksia, koska sopivia asentoja on kaksi (tai no, yksi, koska vauva ei näytä tykkäävän vasemmalla kyljellä nukkumisesta). Ja olen toki huomannut, että sohvalta nouseminen on hankalampaa ilman vatsalihaksia. Eli, ei, raskaus ei ole sairaus, jonka vuoksi esimerkiksi reissusuunnitelmia, kesäfestareita ym. tarvitsisi siirtää, mutta jos ikävästi käy niin matkaan ei pääse, koska jokin ruumiinosa päätti irtisanoutua. Näinhän voi toki käydä ihan milloin tahansa.

Vauvaunet

Olen kuullut, että raskaana olevat näkevät erikoisia unia ja etenkin vauvaunia. Itse en ole vauvaunia nähnyt (tai en ainakaan muista), lukuunottamatta yhtä, jossa vauva tuli maailmaan pienissä osissa ja hänet piti itse koota - IKEAn huonekalujen tapaan. Muuten unia, hyvinkin kieroutuneita, on tullut nähtyä niin paljon, että olisin kiitollinen off-nappulasta. Välillä olen aamulla 9 tunnin unien jälkeen edelleen väsynyt, koska olen koko yön juossut pahiksia karkuun, tai ollut itse se pahis. Mutta näen muutenkin paljon unia, yleensä painajaisia, joten en voi laittaa tätä raskauden piikkiin. Valitettavasti.

Hajuherkkyys

Olen kieltämättä hieman normaalia herkempi hajuille kuin normaalisti, mutten kovin dramaattisesti kuitenkaan. Rakastan nykyään ennen kovasti vihaamaani laventelin tuoksua, ja saan entistä helpommin päänsärkyä ällöistä hajuista, kuten parkkihallista (josta tykkäsin pienenä), bensasta, viemärinhajusta ym.

Mielialan vaihtelut

Raskausajan ehkä tunnetuin klisee, hormoonihöyryt, eivät ole tänne oikeastaan löytäneet. Alkuraskaudessa saattoi olla muutama känkkäränkkäpäivä, kun kaikki ketutti, mutta näitähän nyt on muutenkin. Suurimmaksi osaksi olen tuntenut oloni tasapainoiseksi, samanlaiseksi kuin ennenkin. Liikutun herkästi leffaa tai TV-sarjaa katsoessa tai musiikkia kuunnellessa, mutta en enää läheskään niin herkästi kuin myöhäisteinihormooneissani kaksikymppisenä. Yksi asia kyllä liikuttaa, jonka en usko ennen herättäneen minkäänlaisia tunteita, on vieraiden naisten synnytyskertomukset Vauva-lehdessä. :D

Väsymys

Olen aina ollut hyvä nukkumaan, eikä raskausaika ole muuttanut tätä asiaa (paitsi niinä muutamina hassuina öinä, kuten viime yönä). Jokseenkin kauhulla odotan mitä pätkittäiset unet vauvan kanssa tuovat tullessaan, muutun nimittäin erittäin lyhytpinnaiseksi väsyneenä. Kaiken kaikkiaan väsymys on vaivannut ehkä hieman normaalia enemmän raskausaikana, mutta sitä on aika vaikea arvioida, kun olen niin onnellisessa tilanteessa, että saan nukkua milloin vain ja niin paljon kuin haluan.

Näitä kliseitähän riittää, mutta tässä nyt päällimäisenä mielessä olevat. Vai jäikö listasta puuttumaan jotakin olennaista?

Stripes are apparently "hip" :D

Today I decided to share my experience about a few well-known pregnancy cliches. 

Food cravings

I cannot say that I've had any special cravings that would be anything out of ordinary. I liked all kinds of food before and I still like it, especially the sweet stuff. In the beginning of the pregnancy I ate a lot of natural yogurt, and "hapankorppu" (a Finnish dark dry bread), in some point I had to get salmiakki (which I now regret, because I emptied my whole salmiakki storage weeks ago...), and lately I've wanted all kinds of baked goods. But as I said, this all is rather normal to me. The most abnormal thing might be that I could eat eggs everyday. I think I used to hate eggs. Can't remember anymore though. And bananas, I used to hate them too, from the bottom of my heart. Now I can actually eat them, not that they would be my favorite food or anything.

Eating for two

I don't think I've eaten more than normally, except that I have completely lost my self-discipline (which hardly existed before either) when it comes to the sweet stuff. The other day I was even wondering how is it possible to gain so much weight if I eat and exercise almost like before. Not that it would be a bad thing, the baby needs building material, right.

Morning sickness

I did not suffer from morning sickness what so ever, instead I had evening nausea. But I was lucky, and I did not need to hug the toilet really. The nausea disappeared sometime around the 4th month, and have come back only a few times after that.

"Pregnancy is not an illness"

I used to imagine that around this time, 7th month or so, I would be completely out of order, unable to get out of bed without help. Well, the more time passes the better I've realized that pregnancy is not an illness, and if you are not terribly unlucky, you'll be able to travel, exercise, go to music festivals and work for a quite long time. Indeed, if I would work, I would still be at work, and it's not so hard to imagine that anymore. But I have to admit that I'm happy I don't need to.

Baby dreams

I have heard that pregnant women often see baby dreams. Well, I haven't, except for one, where the baby came out in pieces and we had to assemble him, like IKEA furniture. Otherwise I've seen waaay too many dreams, which are usually not nice, but this was the case already before. I'm wondering where does all that imagination disappear in daylight....

Sensitive nose

I have been slightly more sensitive to smells now. Especially strong, yucky smells like gas, garage or sewage, give me instant headache. I've started to love lavender, which I used to hate.

Mood swings

Maybe the most notorious of them all - pregnancy mood swings. Well, haven't really had those either. In the beginning of the pregnancy I had some cranky days, but we all have them sometimes, right. I always thought that I get pissed easily (and I also calm down rather quickly), so no change in that. Except, perhaps, I've been calmer than before. Don't know, you'll need to ask my husband. I used to get emotional when watching TV, movies or listening music and I don't see any change there either. Only nowadays, strangers' birth stories get me emotional, who would have imagined that?

Fatigue

I've always been a good sleeper, and I need a lot of sleep. This hasn't really changed (except just now for a few nights, I've had some problems sleeping, mainly because there's only two positions to sleep, or actually only one, as the baby does not seem to like the left side). I'm terrified of the lack of sleep that the life with a newborn brings, as I am really not the nicest person when I'm tired. You've been warned!

So there are the cliches that came into my mind now. Do you have something to add, maybe?

Raskausviikko 28.

Sana "odotus" kyllä kuvaa varsin mainiosti tätä olotilaa. Mulla nyt on toki vauvan lisäksi muitakin (hieman vähäpätöisempiä) odotuksen aiheita, kuten Eurooppa ja shoppailu (vauvalle, ei minulle, eheiii ollenkaan).

Täällä on edelleen kaikki mainiosti, en voi fyysisestä olotilasta valittaa; uni maistuu, vatsa kasvaa melko hillitysti, eikä mihinkään pahemmin kolota. Kuntosalilla ollessa saatan jopa unohtaa olevani raskaana, niin mukavasti tuo pikku pallo tuossa mukana hengaa. Toisinaan on kyllä hyvinkin epämukava olo, esimerkiksi tässä koneella istuessa, mutta eipähän tule löhöttyä paikallaan liikaa. :P

Pikkuhiljaa alan jo luottaa siihen, että meille tulee ihan kohta vauva, mutta kyllä ne pessimistin epäilyksetkin tuolla takaraivossa kaikuvat. Pääsisinpä vaan niistä eroon, niin osaisin nauttia olostani sataprosenttisesti. Toinen tunne, jota yritän tässä parhaani mukaan ravistella ulos pääkopastani, on tämä tulevaisuuden odotus. Pitäisi osata keskittyä tähän päivään, tai vaikka edes huomiseen. Mutta kun haluaisin jo niin kovasti olla siellä, Suomessa ja Saksassa. Ja yhä enenevässä määrin, haluaisin jo tavata meidän vauvan. Vauva-lehtien selailu ei auta tässä asiassa ollenkaan, ja olenkin miettinyt pitäisikö koko hommasta pitää pieni breikki. Mutta sitten taas, jos vauvajutut kiinnostaa niin miksikäs niitä ei saisi lukea. Ja luen mä muutakin, opiskelujuttuja ja erästä kirjaa ikuisuusprojektina (odotan kovasti myös sen loppumista, että "saan" valita kirjahyllystä uuden kirjan.).

Opiskelujutuista puheenollen, enää yksi kurssi olisi suoritettavana, ja haluaisin kovasti saada sen tehtyä heinäkuun loppuun mennessä. Ettei vaan jää kokonaan suorittamatta. Muutenhan mitään ongelmaa ei olisi, mutta kurssin sisältö tuottaa vähän liikaa päänvaivaa. Kyseessä on siis tietokoneen, internetin ja oheishärpäkkäiden rooli (kansainvälisessä) kommunikaatiossa, enkä ymmärrä englanninkielisestä lähdemateriaalista hölkäsen pöläystä. Iskä auta! :D Onhan mulla toki omakohtaista kokemusta asiasta hyvinkin paljon, mutta pitäisi paperille kai jotain tieteellistäkin saada.

Week 28, and we are doing good. Bubi has found his drive back and is kicking, punching and tumbling around. Mostly it still feels wonderful, and he lets me sleep well.

I'm starting to get rid of my doubts and to trust that we will, for real, have a baby very soon. (But not soon enough, I'm getting impatient and I want to meet him nownow, as they say here UG.) Still every now and then, the doubts and fears come knocking, but I'm trying to not let them in anymore. In this helps my awesome husband, who always finds a way to make me feel confident. <3

I wish these last weeks to fly by, but I'm trying to remind myself that I should not hurry so much, that I should remember to appreciate today. Why does it seem to be so difficult, even though today has been a nice day?

Raskaussuoritus tähän mennessä: teoria ja käytäntö

Kun mulla on tässä tätä aikaa ollut niin on tullut opiskeltua aika paljon kaikenlaista raskauteen (ja tietysti vauvan hoitoon) liittyvää, mm. Vauva-lehteä, erinäisiä kirjoja, blogeja, Facebookin vauvapalstoja... Joten tunnen olevani aika ekspertti jo kaikenlaisten raskausvaivojen, ruokasuositusten ynnä muiden kanssa (ja jaankin mielelläni tätä tietoutta jos joku jaksaa kuunnella :P).

Itse olen pahemmilta raskausvaivoilta, ainakin tähän mennessä, säästynyt. Mitä nyt alussa oli lievää iltapahoinvointia ja muutama viikko sitten oli alaselkä ihan jumissa. Mutta eipä näistä viitsi kauheasti valittaa, varsinkaan kun yksi samassa jamassa oleva kaveri ei päässyt neljään kuukauteen kodistaan ulos pahoinvoinnin vuoksi ja toki olen kuullut myös muita karmaisevia tarinoita. Toivon vaan, ettei "helppo raskaus, vaikea synnytys"- uskomus pidä paikkaansa. :P Ja onhan tässä tietysti vielä hyvin aikaa kehitellä vaikka minkälaista vaivaa.

Ruokavalion suhteen en voi sanoa, että olisin käyttänyt imemääni tietoa hyväkseni, ja tunnenkin siitä ajoittaista huonoa omaatuntoa. Syön kyllä ihan peruskotiruokaa, jonka sanoisin, sen itse valmistaneena, olevan jokseenkin terveellistä. En myöskään ole kokenut tarvetta syödä paljon enempää kuin normaalisti. Mutta, mutta.....olen todella huono syömään hedelmiä. En ole oikein ikinä välittänyt hedelmistä. (Meillä oli joskus pienenä yhteissynttärit pikkuveljeni kanssa; hänen kakkunsa oli hänen toiveidensa mukaisesti koristeltu hedelmillä, ja minun, luonnollisesti, karkilla. En millään voinut käsittää mitä ihmettä veljen päässä liikkui... :D) Söisin mielelläni salaattia, mutta mun tarkan seulan läpäiseviä salaattiaineksia ei aina ole kaupassa tarjolla. Ja marjojakin söisin, mutta niistä nyt on ihan turha haaveilla, kun homeinen mansikkarasia maksaa 10 euroa, mustikoiden hintaa en ole edes uskaltanut tarkistaa. Eli aivan satavarmasti tässä vitamiinien tankkaamisessa olisi petraamisen varaa. Olen myös aina ollut melkoinen herkkup*rse, enkä ole tässä asiassa osannut rajoittaa mielihalujani enää ollenkaan, vaikka todellakin tiedän, ettei sokerihiireys ole vauvalle, tai minulle, hyväksi. Saa nähdä tuleeko parin viikon päästä täysstoppi herkuttelulle, kun joudun sokerirasitukseen. Olen myös potenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen aika huolettomasti syönyt sitä mitä mieli tekee, enkä ole jaksanut aina stressailla maitotuotteiden pastöroinneista (se kun on merkattu ehkä noin kahteen kaupan hyllyltä löytyvään tuotteeseen), ja jäätelön, majoneesin, salamin, juustojen ja uppomunien vaarallisuudesta. Olen myös syönyt salaattia ravintolassa (!). Toivotaan ettei tämä vielä kostaudu jonkun kamalan bakteerin muodossa....

Herkutteluista huolimatta en ole vielä onnistunut kerryttämään kovin montaa ylimääräistä kiloa (meillä ei ole vaakaa, ja olen viimeksi ollut punnittavana joskus 10 viikkoa sitten, mutta olen edelleenkin ihan tyytyväinen peilikuvaani ja kroppani mahtuu, mahaa lukuunottamatta, ihan hyvin vanhoihin vaatteisiin). Liekö syynä se, että olen vielä ah niin kovin nuori ;) ja aineenvaihdunta pelaa vaiko mahdollisesti se että harrastan edes jonkinlaista liikuntaa. Geeneistä päätellen kilot kyllä tulevat sitten jossain vaiheessa (anteeksi äiskä ja iskä), mutta olisihan se toki mukavaa palata samaan kokoon takaisin raskauden jälkeen.

Ja siitä liikunnasta tosiaan, olen aika aktiivisesti jaksanut käydä salilla ja joogailla. Itse asiassa liikunta tuntuu jopa jotenkin nautinnollisemmalta nyt kun ei ole paineita lihasten kasvattamisesta tai kunnon kohottamisesta. Liikun ihan vain pysyäkseni virkeänä ja selkäkivuttomana (ja normaalipainoisena). Olen myös vakuuttunut, että raskausjoogasta on hyötyä synnytyksessä. Uimassa pitäisi käydä useammin, kun on tuo allas tuossa vieressä ihan ilmaiseksi. Mikähän siinä on että itseään on niin vaikea sinne altaaseen saada? Toivottavasti saan nauttia liikunnan iloista aina synnytykseen asti. En malta odottaa kävelylenkkejä Suomen ja Saksan luonnossa, ja pulahtamista raikkaaseen järviveteen. :)

***

As I've had time, I've been reading quite a lot of books, blogs, magazines and writings in Facebook groups about pregnancy, I would like to say that I'm becoming some kind of self-taught expert in the topic. I am also not shy to share my information to everyone who seems to be listening. :P

Even though I know all about pregnancy problems and complications, I've been lucky so far and spared from anything worse than evening nausea in the beginning and some back pain few weeks ago. Let's hope I can also enjoy trouble-free last half of the pregnancy.

I, of course, know all about what to eat and what not to eat while being pregnant, but I must admit that for me as a thoroughbred foodie this has been a challenge. It would have been even bigger challenge in Europe, as there's so many cheeses, salamis, sushis, fast food and other forbidden things to crave. Anyway, I have been eating quite like I normally do: rather healthy home-food, but not enough fruits and vegetables, and definitely too much sweets. I would really love to eat more salad, but unfortunately the vegetables in the supermarket do not always pass my strict screen. Fruits were never really my thing, but I'm trying to stuff one (has to be Granny Smith) apple down my throat every now and then. I would like to eat some berries, but that's not happening here, as the only thing you get from the shop is moldy pack of strawberries that costs 10 euros. Every now and then I feel bad because I've been eating some milk products which I could not be sure were pasteurized, and I've been tasting some salami and blue cheese. I have even eaten mayonnaise, ice cream and soft eggs! And I've ordered salad in a restaurant.... I also feel quite bad sometimes, eating so much sugary stuff, as I know it's not good for me or the baby, but now when I'm pregnant I cannot seem to limit myself even that little bit as normally. It might be that in two weeks I'll be force stopped from eating sugar, as I have to go to the pregnancy diabetes test (which is apparently standard for almost everyone). We'll see.

Despite of my not so healthy diet, I haven't gained much weight (as far as I can judge, as we don't have a scale). Perhaps this is due to my young age ;) or perhaps it's the fact that I have been doing some sports. Anyhow, it does look like it is genetically unavoidable to gain weight in some point (sorry, Mom and Dad), but it would certainly be delightful to go back to my old size after the pregnancy.

One thing that I have been doing quite as recommended by the pregnancy specialists is exercise. I've been going to the gym and doing prenatal yoga regularly, and occasionally (too rarely, though) I've managed to put on bikinis and jump in the pool. Doing sports has actually been even more enjoyable now, when there's no pressure to get slimmer, better and faster. I can simply just enjoy. :) I wish I can exercise at least on some level until giving birth. Can't wait to go for walks in the Finnish and German nature and dive in the refreshing lake water!