Terveisiä helteestä.

Täällä vielä arkirutiinit hakevat paikkaansa, mutta pikkuhiljaa alamme taas kotoutua tänne päiväntasaajalle. Lentokentällä meitä tervehti "mukavan" kuumankostea ilma, josta saatiinkin nauttia melkein kaksi viikkoa. Mutta tänään ja eilen ilma on ollut huomattavasti miellyttävämpi ja aurinkokin pysytellyt piilossa (kukapa olisi uskonut, että joskus iloitsisin näin paljon pilvisestä säästä). Hikisimpinä tunteina tuijottelin puhelimen sää-appia ja sen povaamia hirmupakkasia Suomeen. Ei harmittanut hikoilu ihan niin kauheasti enää.

Mielialat täällä ovat vaihdelleet masennuksesta lähestulkoon normaaliin realistiseen positiivisuuteen. Väsymyksellä lienee osansa siinä, että päässä tuntuu joku ajavan nonstoppina vuoristorataa. En siis ole mitenkään kovin iloinen Kampalaan paluusta. Suurimpana syinä ovat terveys ja turvallisuus; kaikenmaailman pöpöt sekä ihan pian järjestettävät presidentinvaalit, jotka aiheuttanevat jonkinasteista epäjärjestystä. Olen myös vihdoin myöntänyt, ettei minusta ole elämään näin erilaisessa kulttuurissa. Ehkä en olekaan niin avarakatseinen maailmanmatkaaja kuin kuvittelin. Haluaisin kuitenkin yrittää nauttia näistä viimeisistä kuukausista täällä, koska en halua täällä asumisen tuntuvan ajanhukalta. Elämähän on tässä ja nyt, ei huomenna, ei ensi viikolla eikä elokuussa kun muutamme Tallinnaan. Tai onhan se toki silloinkin, ja haaveilu on hyväksi, mutta pitäisi kuitenkin muistaa hyvät asiat juuri tässä päivässä. Siinä auttavat onneksi maailman suloisin Leevi ja maailman paras aviomies. :)

Ensimmäiset 11 päivää vilahtivat kuin silmissä Wolfin isän ja siskon vieraillessa täällä. Tänään alkoi ensimmäinen oikea arkiviikko, ehkäpä minä ja Leevi löydämme rutiinin pian. Leevi ei tuntunut olevan muutosta moksiskaan, edes kuumuus ei ole näyttänyt häiritsevän. Ainoastaan yksi asia on muuttunut; Leevi tuntuu vihaavan autossa matkustamista täällä. En kyllä ihmettele, minäkin inhoan. :D vaikka kuinka vannoin, ettei lapsestani tahallaan kasvateta teknologian uhria, on kännykän vauvasovellus osoittautunut automatkojen pelastukseksi. Tanssivaa ankkaa tuijotellessa harmit unohtuvat.

***

We've been back for about two weeks now. At the airport we were welcomed by "lovely" hot, damp weather, which lasted for almost the whole time we've been here. What a relief that yesterday it cooled down and today the sun has been hiding the whole day. On the sweatiest hours I used to look up my phone's weather forecast for freezing Finland and suddenly it did not feel so bad to be here in the heat. The first days have gone by quickly with settling in and Wolfi's dad and sister visiting. The daily routines are still a bit lost but I'm hoping we'll find them soon.

My mood has been like a roller coaster, going down and more down and then a bit up. I guess tiredness has something to do with it, but so does coming back here. I have to finally admit out loud that this place is not for me, it's just too different. I guess I'm not as open-minded globetrotter as I thought I would be. I'm too concerned about our health and safety to feel comfortable here. And now that the president's elections are in just few weeks, I'm getting more worried. But I try to remind myself to enjoy this time, I don't want to look back and think that living here was a waste of time. After all, life happens now, not tomorrow, or next week, or in August when we move to Tallinn. Dreaming of course is important, but so is seeing the positive things that happen every day. Luckily I have the cutest ever Leevi and the most amazing husband to remind me of that. :)

Unlike his mother. Leevi hasn't had any problem with us moving here. Even the heat does not bother him. Only thing that has changed is that he seems to hate driving in a car here (and so do I). I promised that I wouldn't raise a smart phone addict, but unfortunately the baby app on my phone seems to be the only thing that stops him from crying in the car. Ooopsi...

Ekat viikot Leevin kanssa.

Meidän vaavi on jo yli kuukauden ikäinen! Alkaa pikkuhiljaa usko kasvaa siihen, että meistä on tähän, ollaanhan me jo näin kauan onnistuttu pitämään vauva hengissä ja vieläpä ihan hyvinvoivana. Kuukausi tuntuu yhtä aikaa lyhyeltä sekä äärettömän pitkältä ajalta; onko siitä muka vain neljä viikkoa kun kannoimme Leevin kotiin ensi kertaa? Mutta toisaalta miten voi olla että näihin viikkoihin tuntuu mahtuneen ainakin puolen vuoden edestä huonosti nukuttuja öitä?

Jatketaanpa siitä mihin viimeksi jäätiin: vauva oli siis onnistuneesti saatu masun tälle puolelle, ja pääsimme perhehuoneeseemme toisiamme ihmettelemään. Päivän kulusta en muista paljoakaan (oikeastaan vain sen, että minulla oli hirveä nälkä, mutta en saanut syödä ennen kuin puudutteen vaikutus oli poissa). Kolmen maissa yöllä yksi hoitajista huolestui Leevin äännekkäästä hengityksestä ja kutsui paikalle lastenlääkärin. Pian tämän jälkeen tuli elämäni kamalin hetki; lääkäri ilmoitti että Leevi viedään lastenosastolle tarkkailuun ja voimme tulla katsomaan häntä aamulla. Ilmeisesti mitään vakavampaa ei koskaan epäilty, tarkkailun sanottiin olevan normaalikäytäntö. Itse olin äärettömän vihainen ja surullinen siitä, että omasta mielestäni terveen oloinen vauvani vietiin pois minulta. Vieläkin asian ajattelu saa tunteet kuohumaan, mutta ymmärrän toki nyt,että lääkärit halusivat varmistaa Leevin olevan kunnossa. Hengityksessä ei onneksi ollut mitään vikaa, ainoastaan verensokeri oli hieman alhaalla, mutta se saatiin saman päivän aikana kuntoon. Loppujen lopuksi Leevi vietti lastenosastolla puolitoista yötä. Elämäni pisimmät 30 tuntia. Tämän jälkeen pääsimme vihdoin toden teolla tutustumaan uuteen perheenjäseneemme.

Alun vaikeuksien jälkeen vauva-arkemme on rullannut aika kivasti; lähes päivittäin olemme käyneet jossakin, lounaalla, shoppailemassa, tapaamassa perhettä ja ystäviä. Olemme hyväksyneet sen, että iltakuuden ja -kymmenen välillä tissi on ainoa Leeville kelpaava asia, olemme vaihtaneet tuhat ja yksi vaippaa ja saaneet lähes tulkoon yhtä monet pissat päällemme. Olemme oppineet että tissin lisäksi Leevin lempiasioita ovat hiustenkuivaajan lempeä puhallus ja iskän hoilaamat futis- ja lätkähymnit villillä tanssilla höystettynä. Olemme onnistuneet luomaan jonkinnäköisen päivärytmin ja olemme onnistuneet pitämään parisuhteen hyvinvoivana. Itse pidän suurena saavutuksena sitä, että olen edelleen jokseenkin tervejärkinen univajeesta huolimatta (viime viikolla mentiin kyllä jo aika rajoilla).Tokihan meillä on ollut yöuniin ja imettämiseen liittyviä ongelmia, joihin lähes jokainen perhe törmännee jossain vaiheessa. Mutta nyt alkaa tuntua siltä, että olemme päässeet jokseenkin kärryille tässä hommassa. Kunnes törmäämme seuraavaan probleemaan. ;)

Jotta elämä ei kävisi liian rutiininomaiseksi, muutamme huomenna kokonaiseksi viideksi viikoksi Suomeen! Pisin aikani kotona Pohjolassa sitten vuoden 2012. Aika jännää! :)

***

Our little baby is already over one month old. I am quite amazed that we've managed to keep him alive and well for so long, I'm actually starting to believe that we can do this! It's funny how, at the same time, time has passed very quickly and so so slowly; it's hard to believe that it was already more than four weeks ago when we first brought Leevi home, feels like last week. And at the same time it seems like there has been at least 90 badly slept nights in this month. :D

So let's continue where we left last time. After successfully getting the baby out of the belly, we finally got to meet him and see what we've created. I do not remember much of the first day (only that I was extremely hungry and they did not let me eat before the evening). Around three o'clock at night one of the nurses got worried about Leevi's breathing and called a pediatrician to check him. I was not very worried as to me Leevi seemed all fine. Soon after this came the worst moment of my life: the doctor wanted to take Leevi to the kids' clinic for surveillance, even though nothing seemed to be terribly wrong. She told us that we could come and see him on the next day once I was able to get up from the bed. I was so mad that they took my baby, but of course I do realize now that they just wanted to make sure he was fine. At the clinic they found out that there was nothing wrong with Leevi's breathing, but the blood sugar levels were a bit low. Luckily this was fixed soon. However, Leevi had to stay at the clinic for another night. Those were the longest 30-something hours of my life. Within one day my baby, who had been with me 24/7 for over 9 months, was taken away twice... Finally on Thursday afternoon we got him back and we could start to get to know our new family member. :)

Since then we've been doing quite well. We've been going out almost every day: walking, having lunch, shopping, meeting friends and family. We've learned that between six and ten in the evening nothing else except boob calms Leevi down. We've changed thousand and one diapers and got peed on almost as many times. We'we learned that apart from the boob, Leevi's favorite things are the warm air of a hairdryer in his hair and dad's football and ice hockey hymns. We've managed to create some kind of daily routine and we've managed to keep the relationship healthy. I myself consider it a huge achievement that I'm still somewhat sane despite of the lack of sleep. Of course we too, as all the other families, have had our issues with sleeping, stomach aches and breastfeeding, but nothing that we could not handle.

So that the life would not get too routinized, tomorrow we will move to Finland for five weeks, yuhuu! The longest time I've been home since 2012. Exciting!! :)

Mökkihöperöilyä.

Täällä sitä vaan jumitetaan, enkä oikein keksi mistä kirjoittaa. Päivät menee aika lailla kotiseinien sisäpuolella (ja silloin tällöin pihalla, Kuban kanssa ravaamassa kotikatua edes takaisin, tai salilla). Muutaman kerran viikossa hyppään auton kyytiin ja Wolfi kuskaa mut jonnekin ihmisten ilmoille. Vasta silloin yleensä tajuan kuinka paljon on taas kotona tullut vietettyä aikaa. (Oon myös huomannut, että mitä enemmän on omissa oloissaan, sitä vaikeampi on lähteä ulos.) Hyvä sentään, että asutaan useamman talon pihapiirissä; saatan ajoittain törmätä puutarhuriin, naapuriin tai vartijaan. Ja muutaman kerran viikossa siivoojaan ja koirankouluttajaan. Johan siinä on sosiaalista kanssakäymistä konsanaan!

Eli kovin on eksoottista tämä Afrikassa seikkailu. ;)

Haluaisin uskoa, etten kuitenkaan pohjimmiltani ole tälläinen mökkihöperö kotihiiri. Jos vain liikkuminen täällä olisi hieman helpompaa niin kyllä mä menisin ja tekisin vaikka mitä... tai kävisin ainakin silloin tällöin kävelyllä, kahvilla tai shoppailemassa. (Tai voi olla etten kävisikään, mutta pitäisin siitä mahdollisuudesta.) Rahaa säästyy kyllä kun ei "pääse" minnekään. Meidän illat menee suurimmaksi osaksi sohvalla, ja siitäkin syytän sitä että kaikki menot pitää suunnitella: "ei nyt voi mennä, kun on kauhee ruuhka", "no mihin me sit ajettais" jne. Eilen illalla mietittiin, jos ajettais ostarille jätskille. Ajettais? Autolla? Ei kai nyt sentään... Ei voi vaan kävellä ovesta ulos ja suunnata minne nokka näyttää, törmätä kivaan kahvilaan ja astua sisään. Ehkä oon hemmotellut itseni pilalle asumalla viimeiset viisi vuotta kaupungin keskustassa, enkä ymmärrä mitään esimerkiksi keskivertosuomalaisen arjesta pöpelikön keskellä, jonne tulee kerran tunnissa yksi bussi ja jossa lähin ostari on vähintään viiden kilometrin päässä (eikä siellä tietenkään ole kahvilaa, vaan lähiöräkälä).

Että tällainen valitusvirsi tällä kertaa... noh, ainakin viikonlopuksi on luvassa hieman sosiaalisempaa meininkiä; illalla mennään porukalla syömään thaimaalaista, huomenna brunssille ja leffaan (Minions!), ja jos ihmiskiintiö ei vieläkään ole täyttynyt niin sunnuntaina kuntoklubin altaalle paistattelemaan. :)

Ja enää kolme viikkoa, niin me päästään iltakävelylle, ja kiertelemään kaupoissa harva se päivä! Mene, aika, nopeammin!

***

Just complaining how much I don't like that it is so difficult to get out of the house here.... Nothing new. :P

Rutinoitunutta arkea.

Blogi on ollut hiljainen viime päivinä - syynä se, että elämä on asettunut mukaviin rutiininomaisiin uomiinsa täällä, eikä niissä rutiineissa ole niin paljon kertomista. Päätin nyt kuitenkin jakaa yhden normipäiväni teille; ehkä jotakuta kiinnostaa tietää mihin täällä aikani oikein kulutan.

(Kuvituksena eiliset bagel-yritelmät, joissa oli vielä hieman toivomisen varaa. Pitänee harjoitella vielä muutaman kerran...)

 

6:45 
Herätys. Arkiaamuisin herään samaan aikaan Wolfin kanssa, koska mielestäni olisi epäreilua, jos Wolfin pitäisi aloittaa aamunsa pissattamalla koiraa ja siivoamalla sen jätöksiä aivan yksin. En tunnetusti ole ollut aamuihminen, mutta vanhuus koputtelee olan takana, ja nykyään olenkin tehokkaimillani aamusella (kahvin jälkeen).

7:00
Kuban jälkien siivoilua, leikittämistä, pissattamista ja ruokkimista. Aamukahvi ja -mehu sanomalehden kera. Aamiainen.

8:30
Lehden lukemista tai opiskelua, siivoilua.

9:30
Crosstrainerilla hiihtelyä ja muuta leppoisaa toimintaa kuntosalilla, yleensä enemmän tai vähemmän hyvän kirjan kera. Joskus jopa German Grammar on päässyt mukaan, mutta silloin tunsin oloni liian tehokkaaksi. ;)

11:00 
Opiskelua (tai aamupäiväunia, riippuen opiskelumateriaalin mielenkiintoisuudesta).

12:30 
Lounas. Noin kerran viikossa lounastan Wolfin ja kollegoiden kanssa, muulloin kotona.

13:00
Kotihommia, opiskelua, kirjan lukemista, ruokaohjelmien tuijottamista, Kuban kanssa puuhailua, blogin kirjottamista, leipomista, kokkailua, joogaa ym.

14:30 tai 17:30 
Wolfi tulee kotiin, maanantaisin ja perjantaisin aiemmin, muina päivinä myöhemmin. Lyhyinä päivinä saatan hakea Wolfin töistä, jonka jälkeen suoritamme viikottaisen ruokaostosreissun. Neljän jälkeen ei parane kotoa lähteä, koska liikenne on (kuulemma) aivan kreisi. :P

18:00
Kokkailua. Valmistan ruoan lähes joka päivä (en siksi, että pitäisi vaan siksi, että se on terapeuttisin puuha, jonka tiedän). Silloin tällöin syödään vanhoja jämiä (yleensä kokkaan noin kuudelle hengelle kahden sijasta, hups), tilataan ruokaa kotiin tai käydään ravintolassa syömässä.

19:00
Päivällinen.

19:30 
Kuban ruokkimista, leikittämistä, sohvaperunointia. Älkää kertoko kellekään, mutta täältä saa erittäin hyvälaatuisia poltettuja TV-sarjoja (ja leffoja) laidasta laitaan muutamalla hassulla tonnilla (3500ush = 1 euro). Eli TV-sarja-addiktio ei ainakaan helpota täällä asuessa. Tällä hetkellä soittimessa pyörii The Following, Pretty Little Liars ja How I Met Your Mother. Lisäksi telkkarista tulee Masterchefiä, The Voicea ja X Factoria. Että jos vielä mietitte miten meidän aika täällä kuluu niin tässäpä vastaus. :D

22:00
Nukkumaanmenoaika.

The blog has been quiet lately. Mainly because I've got my routines fixed and there's not so much exciting things to tell. Even I do like changes, routines make me feel like home. Nevertheless, I decided to share with you one normal weekday.

(As illustration, pictures of yesterday's "bagels". Maybe I have to rehearse those few more times...)

6:45 Rise and shine. Few years ago I would have never ever gotten up from bed at this time, if I would not need to go to work. But I feel that it would be very unfair to let Wolfi clean Kuba's mess and take him out all alone before work. So I force myself up, and actually I have noticed that once I get my morning coffee, I'm quite efficient.

7:00

Taking Kuba out, feeding, playing. Morning coffee and juice with the newspaper. Breakfast.

8:30

Reading newspaper or studying. Cleaning.

9:30

Cross-country skiing with the crosstrainer and occasional weight lifting etc. at the gym.

11:00

Studying (or napping, depending how interesting the current topic is).

12:30

Lunch. Usually I eat at home, but once a week I have lunch with Wolfi and his colleagues.

13:00

Cleaning, organizing, washing laundry etc. studying, reading book, watching cooking shows, writing blog, playing with Kuba, cooking, baking, yoga...

14:30 or 17:30

Wolfi comes home, Mondays and Fridays earlier, other days later. On the short days I might pick him up from work and we'll do our weekly grocery shopping. After 4pm one should not leave the house because the traffic gets crazy (so I have heard) :D

18:00 

Preparing dinner (I love this part of the day, cooking is so therapeutic!). I cook almost every day, but occasionally we eat leftovers, order food or eat out.

19:00

Dinner.

19:30

Feeding Kuba & playing with him, watching TV. Don't tell anyone, but here you can buy (not-so-legal) TV-series on DVD with only few thousand shillings (3500ush = 1 euro), which does not do any good to our TV-serie addiction. Right now we are watching The Following, Pretty Little Liars and How I Met Your Mother. Addition to that there's Masterchef, The Voice and X Factor coming from TV. So in case you were wondering how we spend our time here, you do not need to wonder no more. ;)

22:00

Bed time.