Pelkotiloja.

Menneenä viikonloppuna elettiin melko jännittäviä hetkiä, Kampalassa oli nimittäin meneillään Ugandan turvallisuusviranomaisten terrorisminvastainen operaatio. Kovinkaan paljon informaatiota emme tästä asiasta saaneet, satuimme huomaamaan Yhdysvaltojen suurlähetystön varoituksen heidän Facebook-sivullaan. En tiedä moniko teistä siellä tietää, mutta mulla on melko villi mielikuvitus tälläisissä asioissa ja pelkään milloin mitäkin (kiitos vaan jenkki-tv-sarjat). Toivon kovasti, etteivät nämä melko säännölliset pelkotilat enää tästä pahene, koska en haluaisi pelkojeni rajoittavan elämää. Onneksi aina yhtä rauhallinen mies ja mielenkiintoiset asiat ja ihmiset kuitenkin aina saavat minut astumaan ovesta ulos. Mutta toki tämänkaltaiset uutiset saavat minut erityisesti varpailleni. Sanomalehden mukaan viranomaiset onnistuivat pysäyttämään suunnitellun terroristi-iskun ja nyt tulisi noudattaa "enää" normaalia varovaisuutta. Hesarissa oli tapahtuneesta juttu, jos kiinnostaa lukea enemmän.

Aina en osaa oikein päättää, ovatko pelkoni aiheellisia vai kannattaisiko välillä relata. Toisinaan tiedän, että pelkoni menevät ihan yli. Muutaman viikon päästä täällä järjestetään mielenkiintoisen kuuloinen suuri katufestivaali, johon osallistuisin kovin mielelläni, mutta järki/pelko sanoo, ettei sinne kannata mennä. Väkijoukkoja kun on suositeltu välttämään. Että voipi olla, että jää väliin. Hieman järjettömämpi pelko liittyy tulevaan Sansibarin reissuun; lennämme nimittäin Nairobin kautta ja vaikka lentokentältä ei tarvitsekaan poistua, olen silti huolissani. Välillä niin huolissani, etten halua mennä ollenkaan. Toisinaan aivoni alkavat leikitellä kaikenmaailman kaameilla ajatuksilla ja joudun esimerkiksi soittamaan miehelleni varmistaakseni, että kaikki on kunnossa. Useimmiten kuitenkin saan itseni kasaan ja potkin turhat pelot pois päästäni ennen kuin niistä aiheutuu harmia muille kuin minulle. Yksi lause, joka yleensä toimii, on että olen mieluummin onnellinen nyt kuin pelkään koko ajan jotain mikä saattaa tapahtua. Yleensä lohduttaa myös ajatus siitä, etten voi ihan totaalinen nynny olla, kun olen tännekin muuttanut. Mutta lähtökohtaisesti uskon, että tietyn tasoinen varovaisuus ja pelko on järkevää. Kunhan murehtiminen ei vie suurinta osaa aivokapasiteetista.

Peloista puheenollen, tuntuu kuin olisin päässyt yhdestä eroon, ja melko yllättäen vielä. En nimittäin pelkää ajamista täällä, tai en ainakaan läheskään niin paljon kuin Euroopassa. Vihasin joka ikistä ajotuntia Puolassa ja suunnittelin aina sporamatkalla kuinka menisin vain johonkin kahvilaan istumaan pariksi tunniksi ja väittäisin kotona, että tunti meni hyvin (kunnes tajusin, ettei kyseisellä toiminnalla pääsisi kovin pitkälle). Suomessa jouduin pakottamaan itseni auton rattiin ja ajoin 80 kilometriä lihakset kauhusta jäykkänä niin etten meinannut päästä sängystä ylös seuraavana aamuna. En tiedä varmasti, mutta luulen että tietynlainen sääntöjen puuttuminen täällä on saanut minut rentoutumaan. Ja ne automaattivaihteet. Edes vasemmanpuoleinen liikenne ei häiritse. Mutta katsotaan, ehkä mieli vielä muuttuu, tänään on nimittäin tarkoitus olla mun yksinajamisen debyytti. En ole, katsokaas, vielä koskaan ajanut ihan yksin. Peukut pystyyn!

PS. Oon niin ylpeä mun pikku hauvelivauvelista. Eilen se meni ihan itse ulko-ovellle kun halusi pissalle. Jee, voitto!

***

On weekend we had some fearful moments (or I had) as we heard news about Ugandan security forces trying to catch some terrorists here in Kampala. According to today's newspaper the operation was successful and they caught 19 suspects. 

Once I heard the news on Saturday nothing would have gotten me out from our house. Luckily we did our shopping earlier that day, so we had no need to go anywhere. I don't know whether you know or not, but I am a quite fearful person, like the little Piglet from Winnie the Pooh, and I have way too scary imagination (special thanks to American TV-shows). Sometimes my brain just starts running and I am not able to stop it. I really, really hate these moments. It might come up to a point when I refuse to go somewhere because I imagine what kind of terrible things might happen or I need to call my husband in the middle of the day to make sure everything is ok. 

There is a big street festival in Kampala in the end of this month. It sounds very interesting, but I don't think I can go, as there is existing a warning of not going into crowds. Well, this fear might actually be pretty reasonable, but most of them are not. Sometimes I manage to get rid of these thoughts and fears by thinking that I'd rather be happy now than be afraid of something that might happen. I also like to remind myself that I cannot be a total pussy as I moved all the way here. And honestly, so far I don't remember regretting doing something I was afraid of (but please don't make me do bungee jump).

One fear that seems to have disappeared is my fear of driving. In Poland I used to play with the idea of skipping the driving class and going for coffee instead, until I realized that I would not accomplish anything by doing that. In Finland I forced myself to drive 80 kilometers all muscles tight of fear, so that it hurt to get up from the bed next morning. But here, I must say, I actually enjoy driving. Maybe it is the lack of rules that relaxes me. And the automatic gears. Anyhow, the real test will be today when I'm supposed to drive first time ever all by myself. Fingers crossed!

PS. I'm sooo proud of my little baby Kuba, who yesterday went to the door by himself to indicate that he needs to pee.

Random hello.

Mitä yhteistä on ugandalaisella ja suomalaisella? Kummatkin syö (kaura)puuroa aamiaiseks. :D

Noniin, ja sitten asiaan. Täällä ei varsinaisesti ole tapahtunut suurempia muutoksia, ainakaan kotosalla. Edelleen asutetaan muuttolaatikoilla koristeltua kämppää, mutta onneksi alkaa näyttää siltä että suurin osa talon pikkuvioista on saatu korjattua. Ainoa ärsytyksen aihe tällä hetkellä on se, ettei keittiöön tule kuumaa vettä... No, saahan sitä keitettyä. Meidän kontin olis kuuleman mukaan pitänyt saavuttaa Mombasan satamalaituri tänään, mutta vielä ei ole tullut varmistusta asialle. Hyvässä lykyssä päästään sohvaperunoimaan uuden uutukaiselle sohvalle jo ens viikon lopulla!

Niinkuin viimeksi mainitsin, päätin sisuuntua ja kokeilla ajamista täällä. Niinpä viime sunnuntaina vaihdettiin kuskia hetkeks ja pääsin kurvailemaan Kampalan kaduille. Ajateltiin, että sunnuntaiaamuna liikenne on sopivan hiljainen. Autoja ei tosiaan ollut ihan hirveästi, mutta eipä tullut mieleen, että ihmiset vaeltaisivat sankoin joukoin kirkkoon. Kävellen tietysti keskellä autotietä, kun ei täällä muitakaan vaihtoehtoja ole. Lisäksi törmättiin lehmälaumaan, joka pakotti mut siirtymään vastakkaisen liikenteen puolelle. Siinä oli kaupunkilaistytöllä ihmettelemistä. Mutta yleisesti ottaen ajaminen meni ihan kivasti, ja oi että, automaattivaihteet on paras keksintö ikinä! Tänään jos taas pääsis kuskin paikalle, ja ehkä pian voin jo ihan itsekseni suunnistaa supermarketiin (navigaattorin avulla :P).

Me päätettiin jo noin vuosi sitten, että muuton jälkeen meidän perheeseen tulee lisäystä - koiran muodossa nimittäin. ;) Mulla ei ikinä ole ollut koiraa, vaikka sellaisen joskus oikein kovasti halusinkin. Vanhemmat oli enemmän kissaihmisiä (joskaan eivät taida olla enää :D). Muutossahan me saatiin yllättäen jo yksi uusi perheenjäsen, nimittäin kissa nimeltä Socke, jonka edellinen emäntä muutti Chileen, eikä voinut ottaa kissaa mukaansa. Tästäkin huolimatta koirakaveri on nyt saatava, kun siitä on niin pitkään puhuttu (meillä on jo nimikin valmiina, mutta siitä lisää ajallaan). Socke on joka tapauksessa ulkokissa, eikä sitä pahemmin ruoka-aikojen ulkopuolella näy. Siispä maanantaina käytiin paikallisessa eläintensuojeluyhdistyksessä kyselemässä pentuja ja sen lisäksi näimme muutaman pystykorvan toisaalla. Mutta vielä ei meille sopivaa koirakaveria löytynyt. Ehkä tänä viikonloppuna onnistaisi.

Eilen kokeilin uunia ja ihan hyvä kakkuhan sieltä ulos tuli. Mutta voin kyllä sanoa, että seuraavaan kotiin tulee sähköuuni, siitä ei neuvotella. :D Tässä teille itse viilaamani banaani-maapähkinäkakun resepti. Toimii erinomaisesti aamupäiväkahvin tai kello viiden teen kanssa. Tai kylmän maidon kera. ;)

Ainekset
2 kananmunaa
2,5 dl sokeria
8 rkl maitoa
150g voita
1 (yli)kypsä banaani
1dl maapähkinävoita
3 dl jauhoja
3 tl leivinjauhetta
kanelia, kardemummaa ja inkivääriä oman maun mukaan

Sulata voi ja maapähkinävoi. Muussaa banaani. Sekoita kaikki ainekset kulhossa, ja kaada voideltuun ja (korppu)jauhotettuun vuokaan (itse käytin 24cm irtopohjavuokaa, mutta muunkin mallinen sopinee). Paista 200 asteessa noin tunti. Vahdi, ettei kakku tummu liikaa. Nauti jäähtyneenä.

Kuvaa ei nyt ole, koska kakku hävisi parempiin suihin ennen kuin ehdin sellaista ottaa (kakku myöskin maistuu huomattavasti paremmalta kuin näyttää, joten voi olla ettei kuva innoistaisi ketään tätä kokeilemaan...).

***

What does Ugandan and Finnish have in common? They both eat porridge for breakfast.

And after this quiz, we can move on to more important matters. ;) Actually there has not been much of a change this week; we are still living without proper furniture. This week has been full of guys fixing the house, and now it seems that most of the things are ok. Except that there's no hot water in the kitchen... But at least there is warm showers, so I guess I should shut up about it now. :D Our container should have reached Kenian coast this morning, but I'm still waiting for confirmation about it. If everything goes smoothly, it might be that by the end of next week we'll be couchpotatoeing on our brand new couch!

As I mentioned last time, I decided to try driving here. And despite of hundreds of people wandering on the streets to get to the church and some cow herd, I managed quite well. And the automatic gears! Those are a truly amazing invention. :) 

Since last year we've planned to have a new family member after moving. In a form of a dog (of course, what did you think??). Actually we already got one new member, a cat called Socke, whose previous owner could not take him with her to Chile. But as mentioned Socke is a cat, and as much as he is part of our family, we also want a dog. So this week we went to see some puppies in the local animal shelter and some Spiz puppies elsewhere, but so far we had no luck. Maybe this weekend...?

As this post is not random enough just yet, I've decided to share a recipe with you. It's not exactly a masterpiece, but a pretty tasty cake anyhow. And I was very proud to be able to prepare it with my first try ever on a gas oven! (Next time we move, I will make sure there is electric oven in the house...)

So here you are, Noora's Banana Peanut Butter Cake (excellent for afternoon tea):

2 eggs

2,5 dl sugar

8 tbls milk

150g butter

1 ripe banana

1 dl peanut butter

3 dl flour

3 tsp baking powder

cinnamon, cardamon and ginger according to your taste

Melt the butter and peanut butter. Mash the banana. Mix all ingredients in a mixing bowl and spread on a buttered, breadcrumb covered baking form (I used one with 24 cm diameter, but other forms do the job as well). Bake in 200 degrees for approx. an hour. Don't let the cake get too dark. Enjoy when cake has cooled down.

There is no picture now, as the cake was eaten so fast. ;) (Also the taste is better than the looks...)