Kotiarestissa.

Oppositiojohtajan vaalien jälkeisestä kotiarestista tuli mieleen pohtia tätä omaa "kotiarestiani". (Kuinka julmaa lyödä huumoriksi moinen kauhea asia.) Minun kulkemistani täällä ei tietenkään kukaan oikeasti rajoita, mutta hyvin rajoittunutta se silti on. Useimmiten käyn kodin ulkopuolella vain viikonloppuisin - ja silloinkin aina mieheni seurassa. Nyt Dubain loman jälkeen en ole nähnyt maailmaa pihapiirimme ulkopuolella, johtuen vaalien aiheuttamista mahdollisista levottomuuksista. Ja vaikka pidänkin itseäni kotihiirenä, ja väitän ettei minua haittaa, niin kyllähän tämä tilanne pidemmän päälle on jokseenkin hullunkurinen. Lähdin ulkomaille näkemään maailmaa, ja nyt näen sitä vähemmän kuin koskaan... Kaikista järjettömintä tässä on se, että mitä pidempään olen kotona, sitä suurempi kynnys ulos lähtemiseen on.

Miksi sitten olen "lukittuna" tänne neljän seinän sisälle (no, käyn minä sentään muutaman kerran viikossa salilla tuossa parkkipaikan toisella puolella)? Siihen on monta tekosyytä. Ensinnäkään minulla ei ole autoa, ja autottomana kulkeminen täällä on lähestulkoon fyysisesti mahdotonta. Tähän saattaisi joku ehdottaa, että voisin toki kävellä kolmen kilometrin matkan lähimmälle ostarille paahtavassa helteessä autotien viertä kulkien. Tai ottaa bodan. Mutta en aio edes perustella miksi nämä eivät todellakaan tule kysymykseen. Miksi minulla ei sitten ole autoa? Olen koko pienen ikäni tottunut kulkemaan julkisilla tai jalan, ja minulle oma auto tyttöjen kanssa lounastamista tai päätöntä shoppailua varten kuulostaa totaaliselta pröystäilyltä. Niimpä meillä on vain yksi auto, jolla Wolfi ajaa töihin. Tietysti olisi vielä taksi, mutta jos oma auto on mielestäni liian luksusta niin mitäpä luulette mielipiteeni taksilla ajelemisesta olevan?

Ja vaikka tästä autottomuudesta pääsisi yli, minun on vaikea keksiä miksi näkisin vaivaa lähteä tuonne kuumaan, pölyiseen, ruuhkaiseen kaupunkiin. Mitä minä siellä tekisin? Tokihan tästä kaupungista varmasti tekemistä löytyy, itse vain olen enemmänkin päätöntä vaeltelua harrastava henkilö, ja sitä täällä ei voi tehdä.

Ja kuten jo sanoin, olen mukavuusalueellani täällä kotona, ja kynnys ulos epämukavuusalueelle lähtemiseen on koko ajan suurempi. Motivaatiota ei ainakaan kasvata se, että (onneksi) muutamme pian pois.

Jollei jostain puskista yhtäkkiä lennähdä motivaation tuulahdus (ja se auto), niin on hyvin todennäköistä, että vietän nämä viimeisetkin kuukaudet täällä kotiseinien sisäpuolella. Joten päätin listata "kotiarestin" positiivisia puolia:

1. Koti pysyy siistinä, koska minulla on aikaa laittaa tavarat paikoilleen.
2. Huono hiuspäivä tai sata finniä leuassa ei haittaa.
3. Voin hillua yöpaidassa iltaan saakka (pyrin toki pitämään itseni ihmisen näköisenä, jotta mies ei lähde muille teille).
4. Mulla on paljon aikaa Leeville (ts. mulla on paljon aikaa ottaa hassuja welfieitä ja videoita, ja raportoida jokaisen kakkavaipan koostumus livenä miehelle).
5. Mulla on aikaa ja energiaa harrastaa liikuntaa.
6. Ei haittaa vaikka yö olisi ollut ihan hanurista, voin nukkua päikkärit Leevin kanssa. (Teoriassa. Käytännössä täällä on ihan liian kuuma.)
7. Säästän huimasti rahaa.

PS. Mulla tuli nyt sellanen deja vu-fiilis, että oon aika monta kertaa jo kirjottanut näitä samoja valitusvirsiä. Mutten nyt jaksa käydä läpi vanhoja tekstejä (taas yksi syy siihen miksi en ole hyvä bloggaaja). Tsori. This is my life. :D

***

While writing this I realized that I've written the same complaints (staying home all  the time) before, so I'm not gonna translate it.

Terveisiä helteestä.

Täällä vielä arkirutiinit hakevat paikkaansa, mutta pikkuhiljaa alamme taas kotoutua tänne päiväntasaajalle. Lentokentällä meitä tervehti "mukavan" kuumankostea ilma, josta saatiinkin nauttia melkein kaksi viikkoa. Mutta tänään ja eilen ilma on ollut huomattavasti miellyttävämpi ja aurinkokin pysytellyt piilossa (kukapa olisi uskonut, että joskus iloitsisin näin paljon pilvisestä säästä). Hikisimpinä tunteina tuijottelin puhelimen sää-appia ja sen povaamia hirmupakkasia Suomeen. Ei harmittanut hikoilu ihan niin kauheasti enää.

Mielialat täällä ovat vaihdelleet masennuksesta lähestulkoon normaaliin realistiseen positiivisuuteen. Väsymyksellä lienee osansa siinä, että päässä tuntuu joku ajavan nonstoppina vuoristorataa. En siis ole mitenkään kovin iloinen Kampalaan paluusta. Suurimpana syinä ovat terveys ja turvallisuus; kaikenmaailman pöpöt sekä ihan pian järjestettävät presidentinvaalit, jotka aiheuttanevat jonkinasteista epäjärjestystä. Olen myös vihdoin myöntänyt, ettei minusta ole elämään näin erilaisessa kulttuurissa. Ehkä en olekaan niin avarakatseinen maailmanmatkaaja kuin kuvittelin. Haluaisin kuitenkin yrittää nauttia näistä viimeisistä kuukausista täällä, koska en halua täällä asumisen tuntuvan ajanhukalta. Elämähän on tässä ja nyt, ei huomenna, ei ensi viikolla eikä elokuussa kun muutamme Tallinnaan. Tai onhan se toki silloinkin, ja haaveilu on hyväksi, mutta pitäisi kuitenkin muistaa hyvät asiat juuri tässä päivässä. Siinä auttavat onneksi maailman suloisin Leevi ja maailman paras aviomies. :)

Ensimmäiset 11 päivää vilahtivat kuin silmissä Wolfin isän ja siskon vieraillessa täällä. Tänään alkoi ensimmäinen oikea arkiviikko, ehkäpä minä ja Leevi löydämme rutiinin pian. Leevi ei tuntunut olevan muutosta moksiskaan, edes kuumuus ei ole näyttänyt häiritsevän. Ainoastaan yksi asia on muuttunut; Leevi tuntuu vihaavan autossa matkustamista täällä. En kyllä ihmettele, minäkin inhoan. :D vaikka kuinka vannoin, ettei lapsestani tahallaan kasvateta teknologian uhria, on kännykän vauvasovellus osoittautunut automatkojen pelastukseksi. Tanssivaa ankkaa tuijotellessa harmit unohtuvat.

***

We've been back for about two weeks now. At the airport we were welcomed by "lovely" hot, damp weather, which lasted for almost the whole time we've been here. What a relief that yesterday it cooled down and today the sun has been hiding the whole day. On the sweatiest hours I used to look up my phone's weather forecast for freezing Finland and suddenly it did not feel so bad to be here in the heat. The first days have gone by quickly with settling in and Wolfi's dad and sister visiting. The daily routines are still a bit lost but I'm hoping we'll find them soon.

My mood has been like a roller coaster, going down and more down and then a bit up. I guess tiredness has something to do with it, but so does coming back here. I have to finally admit out loud that this place is not for me, it's just too different. I guess I'm not as open-minded globetrotter as I thought I would be. I'm too concerned about our health and safety to feel comfortable here. And now that the president's elections are in just few weeks, I'm getting more worried. But I try to remind myself to enjoy this time, I don't want to look back and think that living here was a waste of time. After all, life happens now, not tomorrow, or next week, or in August when we move to Tallinn. Dreaming of course is important, but so is seeing the positive things that happen every day. Luckily I have the cutest ever Leevi and the most amazing husband to remind me of that. :)

Unlike his mother. Leevi hasn't had any problem with us moving here. Even the heat does not bother him. Only thing that has changed is that he seems to hate driving in a car here (and so do I). I promised that I wouldn't raise a smart phone addict, but unfortunately the baby app on my phone seems to be the only thing that stops him from crying in the car. Ooopsi...

Raskausviikko 36.

Loppusuoralla taidetaan olla, vaikken sitä itse aina oikein ymmärräkään. Suomen loman jälkeen ollaan laitettu tätä meidän väliaikaiskämppää oman näköiseksi ja valmiiksi vauvaa varten. Lähes kaikki pienen pienet vaatteet on pesty, ne odottavat vielä lajittelua. Vaatteita on kertynyt ihan järkyttävä määrä, mistä ihmeestä ne kaikki on tullu?! :D Kaikenmaailman hilavitkuttimiakin on hankittu, todennäköisesti enemmän kuin olisi näin ensialkuun tarpeen. Syytän Wolfia, koska mitä tahansa mä sille ehdotan, se pitää tarpeellisena, eli kukaan ei oo puhumassa järkeä meille. :P

Tällä viikolla tehtiin puolen päivän reissu Augsburgiin, joka pikasilmäyksellä vaikutti ihan kivalta kaupungilta, ainakin shoppailumielessä. Mun shoppailut on tosin nyt tällä erää tehty; en osta enää yhtäkään vauvanvaatetta, eikä itselleni shoppailu tässä virtahepo-olemuksessa houkuttele ollenkaan... Olisi kiva tehdä enemmänkin lähiseutureissuja, mun jalat vaan tahtoo irtisanoutua ensimmäisen tunnin kävelyn jälkeen. Mutta jotain on kyllä keksittävä, ettei tulla ihan hulluksi tässä odotellessa. 

Keskiviikkona tavattiin taas meidän kätilö (tavattiin siis hänet ja lääkäri jo ennen Suomen-reissua), hän vaikuttaa edelleenkin oikein mukavalta ja sopivan rennolta. Käytiin myös sairaalassa ilmottautumassa ja kuultiin vähän heidän toimintatavoistaan, jotka tuntuvat mätsäävän mun toiveisiin kuin nenä päähän; sairaala ja sen kätilöt ovat erityisesti luonnollisen synnytyksen ja imettämisen puolestapuhujia. Ja tähän mennessä saksa-englanti-kommunikaatiokin on pelannut ihan kiitettävästi. Eli sairaalan ja muun hoidon puolesta on kaikki kondiksessa. Jos mitään kummenmpaa ei tapahdu, niin kahden viikon päästä olis seuraava lääkäriaika, jolloin ilmeisesti myös ultrataan (ehkä noin sadannen kerran :D) ja katsotaan vauvan kokoa (lääkärin mukaan vauva oli jo muutama viikko sitten isohko).

Jalkojen turvotusta ja ajoittaisia särkyjä ja kolotuksia kummempia vaivoja ei ole edelleenkään ollut, niimpä olen päätellyt että tämä poitsu antaa meidän odottaa ihan viimeiseen saakka. :D Kiloja on kertynyt nyt 12, niistä pari viimeistä Suomessa herkutellessa... Ilmeisesti paino on kuitenkin edelleen ihan normaalin rajoissa, mutten itse haluaisi sitä enää kovin paljoa lisää kerryttää. Osaisinpa vaan jättää herkut syömättä...

Mieliala on ollut ihan hyvä, tosin ei mitenkään ylitsepursuavan pirteä. En oikein osaa päättää olenko iloinen vai alakuloinen vai jännittynyt vai rauhallinen. Vai välinpitämätön. Ehkä tämmöiset mielialanvaihtelut kuuluvat asiaan. Muutama päivä sitten sain kyllä pienehkön hermoromahduksen; luulen sen liittyvän tähän täällä tulevaan ulkopuolisuuden tunteeseen. Ugandassa kun olemme molemmat yhtä ulkopuolisia, mutta täällä se olen vain minä. Arvostan toki sitä, että edes puolet perheestä on lähellä, ja he ovatkin aivan ihania, mutta silti.... luulen, että jokaisella, joka on viettänyt pidemmän aikaa puolisonsa perheen ja ystävien seurassa, tulee ajoittain tälläinen olo, mutta kielimuuri lisää vielä kierroksia. Onneksi mun äiskän lennot on jo varattu. :)

***

Five weeks to go! Or seven... Anyhow, the finish line getting close. I assumed that when we buy all the baby stuff and wash all the clothes, I would finally realize that the baby is coming, but no. It still seems like something somewhere far in the future. This week we have washed almost all the baby clothes and bought all the bigger things. I don't know what happened but I think we kinda lost our common sense in some point. Ok, we did not buy so many clothes, but we got A LOT for free (many thanks to our kind friends :*) and now we are drowning in them. :P We have also bought almost all possible baby equipment there is; I blame Wolfi because he is fine with anything I suggest and then there's no one left to say "no, we don't need that". :P

This week we've visited Augsburg, a close by bigger city, which seemed nice at least for shopping. But my shoppings are now done; no more baby clothes and buying clothes for myself right now seems just the stupidest idea ever. :D We wanted to do more of these short trips around here, but unfortunately my legs seem to disagree. Even after an hour in the city or the supermarket they are all swollen and hurting like hell (I'm sure I laugh at this comment in couple of weeks when I'm in labor pains). But we gotta do something, we can't just sit home and wait, so sorry poor feet, you just have to take it. We've also met our midwife ("hebamme") a few times, she seems very nice and relaxed. If nothing weird comes, the next appointment is in two weeks, when the doctor will probably make the last ultrasound to check the size of the baby. On Wednesday we visited the hospital for registration, and we heard a bit more about their practices, which seemed to be on the same line with my wishes about natural birth and breastfeeding. So far the German-English mix in communication has worked fine, so I'm not too worried about the language anymore.

Apart from the swelling and some small aches there hasn't been any signs of labor approaching, so I think Bubi is making us wait for a looong time still. :P I've now gained 12 kilos, from which the last few came during our holiday in Finland, ooops. Too much Fazer and salmiakki. The weight is still apparently normal, but I would not like to get much more. If I just knew how to stop eating sweets...

My mood has been, like most of the pregnancy, quite fine. Only the last few days it has been somehow hard to decide whether I'm happy or a bit down, excited or afraid. Or perhaps completely indifferent. I guess it's normal. On Wednesday I had a bit of a meltdown though, I think it has something to do with the feeling of being an outsider here. In Uganda we are both outsiders, but here it's only me and it can be frustrating sometimes. And it's not like people here would want to make me feel like that, Wolfi's family and friends are super nice, but it is just how it is. I'm sure anyone who has spent longer time with their partner's family know what I mean. The language barrier just adds to the effect. But luckily my mom's flights are already booked, and I can't wait for her to see this cute city. :)

Mökkihöperöilyä.

Täällä sitä vaan jumitetaan, enkä oikein keksi mistä kirjoittaa. Päivät menee aika lailla kotiseinien sisäpuolella (ja silloin tällöin pihalla, Kuban kanssa ravaamassa kotikatua edes takaisin, tai salilla). Muutaman kerran viikossa hyppään auton kyytiin ja Wolfi kuskaa mut jonnekin ihmisten ilmoille. Vasta silloin yleensä tajuan kuinka paljon on taas kotona tullut vietettyä aikaa. (Oon myös huomannut, että mitä enemmän on omissa oloissaan, sitä vaikeampi on lähteä ulos.) Hyvä sentään, että asutaan useamman talon pihapiirissä; saatan ajoittain törmätä puutarhuriin, naapuriin tai vartijaan. Ja muutaman kerran viikossa siivoojaan ja koirankouluttajaan. Johan siinä on sosiaalista kanssakäymistä konsanaan!

Eli kovin on eksoottista tämä Afrikassa seikkailu. ;)

Haluaisin uskoa, etten kuitenkaan pohjimmiltani ole tälläinen mökkihöperö kotihiiri. Jos vain liikkuminen täällä olisi hieman helpompaa niin kyllä mä menisin ja tekisin vaikka mitä... tai kävisin ainakin silloin tällöin kävelyllä, kahvilla tai shoppailemassa. (Tai voi olla etten kävisikään, mutta pitäisin siitä mahdollisuudesta.) Rahaa säästyy kyllä kun ei "pääse" minnekään. Meidän illat menee suurimmaksi osaksi sohvalla, ja siitäkin syytän sitä että kaikki menot pitää suunnitella: "ei nyt voi mennä, kun on kauhee ruuhka", "no mihin me sit ajettais" jne. Eilen illalla mietittiin, jos ajettais ostarille jätskille. Ajettais? Autolla? Ei kai nyt sentään... Ei voi vaan kävellä ovesta ulos ja suunnata minne nokka näyttää, törmätä kivaan kahvilaan ja astua sisään. Ehkä oon hemmotellut itseni pilalle asumalla viimeiset viisi vuotta kaupungin keskustassa, enkä ymmärrä mitään esimerkiksi keskivertosuomalaisen arjesta pöpelikön keskellä, jonne tulee kerran tunnissa yksi bussi ja jossa lähin ostari on vähintään viiden kilometrin päässä (eikä siellä tietenkään ole kahvilaa, vaan lähiöräkälä).

Että tällainen valitusvirsi tällä kertaa... noh, ainakin viikonlopuksi on luvassa hieman sosiaalisempaa meininkiä; illalla mennään porukalla syömään thaimaalaista, huomenna brunssille ja leffaan (Minions!), ja jos ihmiskiintiö ei vieläkään ole täyttynyt niin sunnuntaina kuntoklubin altaalle paistattelemaan. :)

Ja enää kolme viikkoa, niin me päästään iltakävelylle, ja kiertelemään kaupoissa harva se päivä! Mene, aika, nopeammin!

***

Just complaining how much I don't like that it is so difficult to get out of the house here.... Nothing new. :P

100 ways of greeting.

Jokunen päivä sitten mieleeni tuli (omasta mielestäni) mielenkiintoinen asia, jota ei ehkä tulisi ajatelleeksi omassa kotimaassaan. Nimittäin tervehtiminen, ja ne sadat tavat tervehtiä. Suomessahan esim. käden heilautus ja etäältä huikattu "Moi!" on täysin pätevä tapa tervehtiä, varsinkin puolituttuja. Ehkä hieman uudempi tapa on halaaminen (tähän minulle entuudestaan tuntemattomaan tapaan törmäsin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana itähelsinkiläiseen opiskelukaveriin tutustuessa), jota todennäköisesti käytetään lähimpien ystävien kesken. Ja virallisissa tilaisuuksissa tietenkin kättely on se ainoa oikea tapa.

Täällä kaukomailla asuessa monenlaiset tervehtimistavat ovat tulleet tutuksi. Kuten arvata saattaa tuttavapiirini koostuu monien eri kansallisuuksien edustajista, eikä ole aina ihan iisiä muistaa millä tavalla ketäkin tulisi moikata. Yksi asia on kuitenkin tullu aika selväksi; etäinen "hello!" ei yleensä tule kysymykseen, ellen eksy kaksikymmenpäiseen joukkioon. (Luulisin, että raja tässä asiassa, ei-henkilökohtaisessa-tervehtimisessä, menee jossain yli kymmenen henkilön ryhmässä.)

Puolassa yleisin tapa tervehtiä tuttua oli halaaminen, ainakin näin nuorten kesken. Muistan varmasti ikuisesti sen ensimmäisen kerran kun eräs ikäiseni puolalainen neito tervehti halaamisen sijasta poskipusuilla jo toisella tapaamiskerralla. Taisi olla minulle about toinen kerta elämässäni, ja olin hyvin, hyvin hämmentynyt. Myöhemmin stressasin tämän kyseisen leidin tapaamista, koska en millään muistanut kummalta puolelta pusujen anto aloitetaan (maailman nolointa olisi pussata suoraan suulle) ja kuinka monta niitä pusuja nyt pitikään olla.

Täällä Ugandassa asuessa ja myös Saksassa vieraillessa olen pikkuhiljaa tottunut tuohon pusutteluun, mutta kyllä se vieläkin hämmentää. Kavereiden kesken se tuntuu jo melko luonnolliselta, mutta esimerkiksi Wolfin kolleegoiden (erityisesti niiden ylemmässä asemassa olevien herrojen) kanssa olen aina ihan hukassa, enkä varmasti anna kovin pätevää kuvaa itsestäni. Itse mieluummin vain kättelisin, mutten toki halua vaikuttaa epäkohteliaalta.

Kyllä siinä onkin muistamista, miten jokaista kaveria ja tuttua tulee tervehtiä: yksi haluaa aina kolme poskipusua, mutta hänen miehensä haluaa halata, eräs pariskunta haluaa vain kaksi poskipusua (joskus erehdyin antamaan kolmannen, ja sillehän sitten naureskeltiin jälkeenpäin), erästä pariskuntaa tulee pusujen sijasta halata... Nyt täällä Ugandassa asuessa eleiden lisäksi tervehdykseen on tullut mukaan automaattinen "How are you? Fine." jonka voi oikeastaan sanoa "Hello":n tilalta.

Kummallisimpia tilanteita ovat ne kun tapaan jonkun vasta toisen kerran, mutta ensimmäisestä on pitkä aika. Mitä silloin tehdään? Kätellään ja esittäydytään taas? Halataan? Pusutellaan? Kuka sen päättää? Ehkäpä oman tervehtimistavan ja -säännön muodostaminen auttaisi minua tässä viidakossa, tervehtisin kaikkia aina samalla tavalla, ihan sama mitä he asiasta ajattelevat. :D

Auta armias, jos joskus muutamme Aasiaan, jossa erilaisia tapoja kumartaa on varmaan kymmeniä...

Kuva täältä

The other day an interesting thing came into my mind. Interesting to me at least. How to greet people. You see, in our own home countries, we usually know the appropriate ways of greeting someone, whether it is a friend, acquaintance or complete stranger. In Finland in an official situation you might shake hands, with acquaintances you'd probably just wave your hand and say "Moi!" and with friends you might hug.

As I've been now living abroad sometime and my everyday life is full of people from different cultures, I have become more aware that greeting does not work the same way everywhere. In Poland, with friends, hugging was quite common, but there was one Polish girl, who I will remember always, because she was probably the first one ever to greet me with kisses. I was so, very confused, and I feared meeting her again, because I could not remember from which side to start (it would be so embarrassing to kiss on the lips, wouldn't it) and how many kisses to give.

Now I've gotten more used to the cheek kissing thing, even though it does still confuse me sometimes, especially in situations where I'm not exactly friends with the other part. (We Finns like our distance, and kissing, or hugging someone not-so-close-to-you is weird.) The most confusing it is with people from Wolfi's work (especially those high-position gentlemen).

It takes some brain capacity to remember how to greet which friend: one wants always three kisses (and very generous ones, too), her husband likes to hug instead; one couple wants two kisses (once I gave third one, and that was weird) and another couple always hugs. Here in Uganda, apart from the gestures, in my greeting repertoire has been added "How are you? Fine", which can sometimes be used even instead of "Hello!".

Weirdest moments are those when you meet someone the second time, but it was a long time since the first. What to do then? Shake hands and introduce yourself again (I would prefer this one, as I cannot seem to remember whether we've met already)? Kisses? Hug? And who decides how to act? Maybe my life would become easier, if I'd just decide my very own way of greeting and greet everyone that way, no matter what they think (this would probably be waving hand from far distance :P).

I can't even imagine the complexity of greeting if we would live somewhere in Asia where there's 100 ways to bow...

Sateenkaaren pää(kö?)

Ketuttaa, ärsyttää, ahdistaa, itkettää...nämä olivat tämän aamun tunnelmat. Hieman taustaa näille tunnelmille: Wolfi saa lähestulkoon joka yö jonkunlaisen allergiakohtauksen, jonka ansiosta tietysti molemmat sitten valvotaan. Itsellä on myös ollut pidemmän aikaa jonkunnäköisiä oireita, muttei läheskään niin pahoja, että ne haittaisivat nukkumista tai olemista ylipäänsä.

Ollaan yritetty keksiä kaikenlaisia syitä allergialle (lemmikit, pöly, home, siitepöly, ilmansaasteet, talossa asustavien liskojen kakka, vuodevaatteet, tyynyt, peitot, sänky, pesuaineet, hyttysverkko, you name it, we've thought about it), ja sille miksi se iskee aina keskellä yötä. Eläinallergia saattaisi olla ensimmäinen arvaus, mutta allergiakohtaus tulee silloin kun ollaan nimenomaan siinä huoneessa, jonne karvanassut eivät ole tervetulleita, eikä Kuban vieressä sohvalla nukkuminen tuota ongelmia. (Ehkä se olenkin minä joka sen allergian aiheuttaa?? :P)

Wolfi on käynyt lääkärissä ja saanut allergialääkkeet, jotka tuntuivat auttavan jonkin verran. Noh, minäpä olen ollut aika lailla vakuuttunut siitä että tässä talossa ja erityisesti meidän makkarissa (kylppärin ja makkarin välisessä seinässä) on hometta. Niimpä sitten viime viikolla vaihdoimme järjestystä, koska vaikka lääkkeet auttaisivat, ei niitä kukaan halua neljää vuotta popsia. Nyt sitten uudessa makkarissamme, jossa ei ole vesipistettä lähelläkään ja huoneen saa tehokkaasti tuuletettua, ovat oireet palanneet, lääkkeistä huolimatta.

Täällä ei ilmeisesti pysty tätä asiaa kovin syvällisesti tutkimaan, koska Wolfin lääkärin mukaan koko kaupungissa ei ole yhtäkään klinikkaa, joka tekisi allergiatestejä (!!) Mulla alkaa ideat loppumaan kesken, olen ehdottanut muuttamistakin, mutta kun emme tiedä mikä allergian aiheuttaa, on aika vaikea lähteä katselemaan taloa, jossa tätä mysteeriallergeenia ei olisi. Niiiiiin turhauttavaa....

Tänään aamulla, kun taas noustiin ennen auringonnousua, ja minua hormonihöyryissäni itketti ja ketutti, ja vannoin että emme asu tässä maassa enää yhtään kauempaa, päätti Uganda että "kyllä minä tuolle turistille vielä näytän" ja läväytti heti auringon noustua verkkokalvoille tälläisen näkymän:

Niin että se siitä Ugandaan kohdistuvasta turhautumisesta sitten....

***

Shortly: This morning I was on a bad mood because we have some allergy issues that seem to be impossible to solve. And as a (perfectly rational) conclusion I had decided that this is a stupid country and we need to get out of here. Well, right at that moment the sun came up and this was the first thing we saw from our living room window. Quite hard to be mad to a country that looks this amazing...

Kulttuurishokki?

Noniin tätähän on odotettu, mietinkin jo, että miten voi muuttaminen aivan erilaiseen kulttuuriin sujua näin rypyttömästi. Eli viime aikoina on ilmeisesti alkanut kulttuurishokin kriisivaihe. Tuli kyllä ihan puskan takaa. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut, ei suurempia ongelmia tai probleemeja. Nyt vaan on pari päivää ollu vähän turhan herkässä mielentilassa, kaikki pikkujutut tuntuu elämää suuremmilta takaiskuilta, eikä monella niistä ole edes mitään tekemistä Ugandan kanssa.

Vai miltä kuulostaa, että väännän itkua esim. siitä kun koira kakkaa matolle (vaikka sen pitäis olla jo jokseenkin sisäsiisti), ja juoksee ympäri parkkipaikkaa eikä tule takaisin vaikka käsken, tai siitä että meidän kylppäristä löytyi valtava, ällöttävä torakankaltainen otus. Tai että uskon portaissa kaatumisen olevan merkki siitä, että kaikki täällä ovat mua vastaan (ei käyny pahasti onneks).

Harmitukseen auttoi Fazerin sininen ja salmiakki lounaaksi :P (olisin halunnut lettuja, mutta en voinut tehdä, koska jauhot lensi eilen roskikseen, niissä oli jotain pikku mönkiäisiä, yök) Myös Euroopassa asumisesta unelmointi (Helsinki, Berliini, Tukholma, Köpis, Tallinna, Wroclaw, ihan mikä vaan kävis nyt), ihana mies ja übersöpö koira helpottivat oloa. Nyt on taas ihan okei päivä. :)

Että tämmöstä täällä. Nää jututhan varmasti kuuluu melkein jokaisen expatin elämään, ja kyllä tästä yli päästään. En vaan ihan tajua, että mistä tämä paha mieli nyt tuli, kun täällä on kaikki ihan hyvin.

***

It seems that I have finally reached the crisis phase of a culture shock. I was already wondering how well it has all gone. And it is all still well, nothing bad or weird has happened, maybe I'm just missing home. Anyway I'm sure this is temporary, hopefully very short-term state of mind, and I can get back to normal soon, as I am a bit tired of crying of all small things like finding a huge bug in our bathroom or Kuba pooping on the carpet.