Vierivä kivi ei sammaloidu...

Viimeinen postaus on kirjotettu auton takapenkillä matkalla lentokentältä Neuburgiin. Tätä kirjottaessa istun sen saman auton penkillä matkalla vastakkaiseen suuntaan...

Joulu on meidän osalta taputeltu ja nokat suunnattu kohti Ugandaa. Muutama perhonen vaeltelee mahanpohjalla - mitähän tästä tulee. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Oon kyllä ihan kypsä matkalaukkuelämään ja on ihanaa päästä omaan kotiin, mutten ole täysin vakuuttunut että Kampala on oikea paikka meidän kodille. Mutta eipä mene kauaa kun ollaan taas Euroopassa, tällä kertaa pysyvämmin. Elokuussa puistelemme Afrikan pölyt jaloistamme (ainakin tällä erää) ja muutamme Tallinnaan! Jos siellä vaikka viihtyis hieman kauemmin. Alkaa nimittäin tää pakkaaminen riittää yhdelle ihmiselämälle. :D (Jotta ei kuitenkaan kävisi liian tasaiseksi muuttoa odotellessa, varasimme loman Dubaihin helmikuussa.)

Että sellasta. Hyvää joulua! Ja onnellista uutta vuotta, jos sattuisi niin hassusti käymään, etten ehdi kirjoittamaan ennen vuoden vaihtumista. ;)

***

The last post was written in the back seat of the car while driving from Munich airport to Neuburg. While I write this one I'm sitting in that same car on the way back to the airport...

Christmas came and went (for us at least) and now we are heading back to Uganda. I've got some butterflies in my stomach - I'm glad to get home but I'm not sure if Kampala is the right place for our home. Hopefully everything will work out fine. It will not be long though until we are permanently back in Europe; we are moving to Tallinn next August! And maybe we'll even settle there for some years. I'm so full of packing and unpacking, it's coming out of my ears.. :D (but just to make sure we would not get bored before moving, we booked a holiday in Dubai in February.)

So that's that. Merry Christmas. And happy new year too, in case I'm too busy to write before it's 2016. ;)

Pikakelauksella...

Viis viikkoa Helsingissä hurahti (odotetusti) hurjaa vauhtia ja tänään olikin taas aika pistää kamat kasaan ja suunnata nokka kohti Saksanmaata. Jokseenkin synkistä keleistä huolimatta viihdyimme kaikki mainiosti. Ja olihan niitä aurinkoisiakin päiviä. Töölöstä vuokratun kämpän sijainti oli niin mainio, ettei tylsää päässyt tulemaan. Oli ihanaa vihdoinkin viettää rauhassa aikaa Helsingissä, vaikka kyllä nämä viikot aika kiireisiä loppujen lopuksi olivat. Mutta tällä kertaa meillä oli enemmän aikaa nähdä kavereita ja perhettä ja vaihtaa kuulumisia. Ulkona tuli syötyä paljon, en uskalla edes ajatella kuinka paljon rahaa paloi, mutta tulipahan testattua esim. Helsingin burgeri-scene aika perusteellisesti. Sen sijaan shoppailut jäi tällä kertaa vähemmälle (no okei, kyllähän sieltä taas yks Muumi-muki ja Kivi-lyhty mukaan tarttui), koska pakkasin "hieman" runsaanlaisesti tavaraa mukaan eikä laukuissa näin ollen ollut yhtään tilaa tuliaisille...

Meidän Leevillä taitaa olla joku matkustusgeeni; menolennon tavoin tämänpäiväinen paluulento sujui kuin unelma. Kuten olin etukäteen kuullutkin, eivät vauvan korvat taida reagoida nousuun ja laskuun samalla lailla kuin aikuisen, tai ainakaan Leevillä ei tuntunut olevan mitään ongelmia. Leeviä ei paljoa lentäminen hetkauttanut, vaan omaan korvaan käyvä jatkuva hurina tais vaan unettaa pikkuherraa. Jos joku koskaan väittää, ettei vauvan kanssa voi matkustaa, saatan esittää vastalauseeni. Finnairia voisin tässä kohtaa kiittää oikein pätevästi palvelusta; molemmilla lennoilla saatiin kaukalo ilmaiseksi sisälle matkustamoon, kun ylimääräistä tilaa kerran oli. (Ehkäpä teen kokonaisen postauksen joskus tästä matkustusaiheesta, sitten kun kokemusta on kertynyt enemmän.)

Leevi on kasvanut aika hyvää tahtia, muutamat vaatteet on jo jääneet pitkällä ja hoikalla pojalla pieniksi. Muutama viikko sitten todistimme ensimmäisiä hymyjä, ja nyt poitsu vastaa hymyyn ja naureskelee meidän jutuille. Ihan mahtavaa saada vastakaikua ja reaktioita, ihan eri fiilis leperrellä vauvalle. Päätäkin pidellään jo aika kivasti, varsinkin sylissä ollessa. Leevi ei enää viihdy ollenkaan pikkuvauvan tavoin sylissä maaten vaan häntä täytyy kantaa pystyasennossa kasvot menosuuntaan niin että hän voi ihmetellä maailman menoa. :)

Yritän nyt kunnostautua blogin päivittämisessä. Suomessa oli niin paljon muuta tekemistä, aina oli joku lehti luettavana tai uusin tosi-tv-sarja katsottavana, mutta nyt loppui tekosyyt! (Btw. Tekosyyt sais loppua myös ylettömän syömisen suhteen...)

***

I apologise, but I'm super-lazy to translate now... Here comes short review:

Five weeks in Finland passed quickly, we had loads of fun with friends, family and food.

Leevi has probably some kind of travel gene as he is such an easy travel companion. He has grown quite a lot and starts to be much more responsive these days. Leevi is quite a smiley boy most of the time, if food and sleep supplies work properly. :D it's just amazing to see your own child smile at you. As cheesy as it sounds. :P

Ihana Helsinki

Helsinki hemmotteli meitä muutamalla mielettömän upealla päivällä, taitaa olla aika harvinaista ellei ennenkuulumatonta, että tälläisiä kelejä olisi marraskuussa. Nyt ollaan palattu maan pinnalle ja ilma on mukavan syksyinen. Ensi viikolle uhkailivat jo luntakin.

Ollaan asetuttu tänne aika kivasti. Meillä on kalustettu vuokrakämppä Töölössä, jonka löysin Facebookin kautta jo joskus alkukesästä, kävi kyllä hyvä mäihä. Kämppä on tosi siisti ja kivasti sisustettu, ja ihan sopivan kokoinenkin, vaikka aluksi tuntui pieneltä meidän viime aikaisiin lukaaleihin verrattuna. Parasta on kuitenkin sijainti; keskustaan kävelee alle kymmenessä minuutissa, samoin Hietsuun ja Töölönlahdelle. Ihanaa, kun vihdoin on enemmän aikaa talsia näissä maisemissa, viime vuosina kun Helsinki-päivät ovat keskittyneet lähinnä Kampin ja Kauppatorin välimaastoon. Aika turistiksi sitä itsensä täällä jo tuntee näin muutaman vuoden poissaolon jälkeen. Helsinki tuntuu kovin isolta pikkuiseen Neuburgiin verrattuna, ihmisiä ja liikennettä riittää. Ihan kuin olisi isossakin metropolissa. :P

Ensimmäinen viikko meni hujauksessa pitkiä kävelylenkkejä tehden ja uusiin (tai no mulle jokseenkin vanhoihin) kulmiin tutustuessa. Ja ollaan toki tavattu ystäviä ja sukulaisiakin. Leevin syntymäjuhlat järjestettiin sunnuntaina, ja melkein koko suku pääsi paikalle. Ollaan yritetty olla tekemättä liian tiukkaa aikataulua, olisi kiva vaan spontaanisti päättää mitä tänään tehtäisiin, mutta niin vain on kalenteri taas täyttynyt kovaa vauhtia. :D

Haluaisin kovasti testailla Stadin ravintolatarjontaa, täällähän on hirveästi kivan kuuloisia paikkoja. Jotenkin sitä ei silloin tajunnut kun asui täällä, tai ehkä mielenkiintoisia paikkoja on enemmän kuin ennen. Toivottavasti ei käy niin klassisesti että päädytään vain Heseen ja Amarillochicosbravuria-tyyppisiin mestoihin. Suosituksia erityisesti hyvistä (vauvaystävällisistä) lounaspaikoista saa laittaa tulemaan. Meidän onneksemme Leevi on erinomaista lounasseuraa. :)

Helsinki welcomed us with some extraordinary gorgeous weather, and we spent the first days wandering around the sunny seaside. Now the weather is getting more November-like, but it's ok, it's still better than I expected.

We have settled down here quite nicely. I found a flat right outside city center in Töölö, and the location could not be any better. It's so nice to finally have time to walk around aimlessly; on the last holidays Helsinki-days have been mostly about shopping centers and tourist attractions in the center. Helsinki feels like a proper metropolis compared to the cosy, little Neuburg. So many people and so much traffic here! :D

First week went again so quickly. We've already met some friends and almost the whole family; on Sunday Leevi had his birth party, where he was welcomed to the family. I wanted to have quite open schedule while we are here, so that we could be spontaneous, but somehow we've managed to fill the calendar again. :P  

I would really like to test as many interesting restaurants here as possible, at least what comes to lunch places (Leevi is better company for lunch than dinner). There seems to be so much new places in Helsinki, or maybe I just did not notice them before. If you have any suggestions for lunch places worth visiting, let us know! 

Ekat viikot Leevin kanssa.

Meidän vaavi on jo yli kuukauden ikäinen! Alkaa pikkuhiljaa usko kasvaa siihen, että meistä on tähän, ollaanhan me jo näin kauan onnistuttu pitämään vauva hengissä ja vieläpä ihan hyvinvoivana. Kuukausi tuntuu yhtä aikaa lyhyeltä sekä äärettömän pitkältä ajalta; onko siitä muka vain neljä viikkoa kun kannoimme Leevin kotiin ensi kertaa? Mutta toisaalta miten voi olla että näihin viikkoihin tuntuu mahtuneen ainakin puolen vuoden edestä huonosti nukuttuja öitä?

Jatketaanpa siitä mihin viimeksi jäätiin: vauva oli siis onnistuneesti saatu masun tälle puolelle, ja pääsimme perhehuoneeseemme toisiamme ihmettelemään. Päivän kulusta en muista paljoakaan (oikeastaan vain sen, että minulla oli hirveä nälkä, mutta en saanut syödä ennen kuin puudutteen vaikutus oli poissa). Kolmen maissa yöllä yksi hoitajista huolestui Leevin äännekkäästä hengityksestä ja kutsui paikalle lastenlääkärin. Pian tämän jälkeen tuli elämäni kamalin hetki; lääkäri ilmoitti että Leevi viedään lastenosastolle tarkkailuun ja voimme tulla katsomaan häntä aamulla. Ilmeisesti mitään vakavampaa ei koskaan epäilty, tarkkailun sanottiin olevan normaalikäytäntö. Itse olin äärettömän vihainen ja surullinen siitä, että omasta mielestäni terveen oloinen vauvani vietiin pois minulta. Vieläkin asian ajattelu saa tunteet kuohumaan, mutta ymmärrän toki nyt,että lääkärit halusivat varmistaa Leevin olevan kunnossa. Hengityksessä ei onneksi ollut mitään vikaa, ainoastaan verensokeri oli hieman alhaalla, mutta se saatiin saman päivän aikana kuntoon. Loppujen lopuksi Leevi vietti lastenosastolla puolitoista yötä. Elämäni pisimmät 30 tuntia. Tämän jälkeen pääsimme vihdoin toden teolla tutustumaan uuteen perheenjäseneemme.

Alun vaikeuksien jälkeen vauva-arkemme on rullannut aika kivasti; lähes päivittäin olemme käyneet jossakin, lounaalla, shoppailemassa, tapaamassa perhettä ja ystäviä. Olemme hyväksyneet sen, että iltakuuden ja -kymmenen välillä tissi on ainoa Leeville kelpaava asia, olemme vaihtaneet tuhat ja yksi vaippaa ja saaneet lähes tulkoon yhtä monet pissat päällemme. Olemme oppineet että tissin lisäksi Leevin lempiasioita ovat hiustenkuivaajan lempeä puhallus ja iskän hoilaamat futis- ja lätkähymnit villillä tanssilla höystettynä. Olemme onnistuneet luomaan jonkinnäköisen päivärytmin ja olemme onnistuneet pitämään parisuhteen hyvinvoivana. Itse pidän suurena saavutuksena sitä, että olen edelleen jokseenkin tervejärkinen univajeesta huolimatta (viime viikolla mentiin kyllä jo aika rajoilla).Tokihan meillä on ollut yöuniin ja imettämiseen liittyviä ongelmia, joihin lähes jokainen perhe törmännee jossain vaiheessa. Mutta nyt alkaa tuntua siltä, että olemme päässeet jokseenkin kärryille tässä hommassa. Kunnes törmäämme seuraavaan probleemaan. ;)

Jotta elämä ei kävisi liian rutiininomaiseksi, muutamme huomenna kokonaiseksi viideksi viikoksi Suomeen! Pisin aikani kotona Pohjolassa sitten vuoden 2012. Aika jännää! :)

***

Our little baby is already over one month old. I am quite amazed that we've managed to keep him alive and well for so long, I'm actually starting to believe that we can do this! It's funny how, at the same time, time has passed very quickly and so so slowly; it's hard to believe that it was already more than four weeks ago when we first brought Leevi home, feels like last week. And at the same time it seems like there has been at least 90 badly slept nights in this month. :D

So let's continue where we left last time. After successfully getting the baby out of the belly, we finally got to meet him and see what we've created. I do not remember much of the first day (only that I was extremely hungry and they did not let me eat before the evening). Around three o'clock at night one of the nurses got worried about Leevi's breathing and called a pediatrician to check him. I was not very worried as to me Leevi seemed all fine. Soon after this came the worst moment of my life: the doctor wanted to take Leevi to the kids' clinic for surveillance, even though nothing seemed to be terribly wrong. She told us that we could come and see him on the next day once I was able to get up from the bed. I was so mad that they took my baby, but of course I do realize now that they just wanted to make sure he was fine. At the clinic they found out that there was nothing wrong with Leevi's breathing, but the blood sugar levels were a bit low. Luckily this was fixed soon. However, Leevi had to stay at the clinic for another night. Those were the longest 30-something hours of my life. Within one day my baby, who had been with me 24/7 for over 9 months, was taken away twice... Finally on Thursday afternoon we got him back and we could start to get to know our new family member. :)

Since then we've been doing quite well. We've been going out almost every day: walking, having lunch, shopping, meeting friends and family. We've learned that between six and ten in the evening nothing else except boob calms Leevi down. We've changed thousand and one diapers and got peed on almost as many times. We'we learned that apart from the boob, Leevi's favorite things are the warm air of a hairdryer in his hair and dad's football and ice hockey hymns. We've managed to create some kind of daily routine and we've managed to keep the relationship healthy. I myself consider it a huge achievement that I'm still somewhat sane despite of the lack of sleep. Of course we too, as all the other families, have had our issues with sleeping, stomach aches and breastfeeding, but nothing that we could not handle.

So that the life would not get too routinized, tomorrow we will move to Finland for five weeks, yuhuu! The longest time I've been home since 2012. Exciting!! :)

Yksi kokemus saksalaisesta terveydenhuollosta.

Nyt alkaa itse tapahtumasta olla sen verran aikaa, että lienee hyvä kerrata sen kulku ennen kuin se hautautuu valvomisesta ja imetyksestä dementoituneiden aivojen perukoille...

Sanotaan nyt näin alkuun, että henkilökohtaisesti olen tyytyväinen saksalaiseen terveydenhuoltoon, vaikka välillä valvonnan ja tarkkailun määrä vaikuttaakin ylimitoitetulta. Mutta parempi niin päin. Vertailukohtaa minulla ei varsinaisesti ole; en (onnekseni) ole joutunut tutustumaan esimerkiksi suomalaiseen systeemiin kovin syvällisesti. Täällä (ymmärtääkseni, korjatkaa jos puhun puuta heinää) jokainen valitsee itse vakuutusyhtiön, joka sitten kattaa itse määrittelemänsä määrän terveydenhuoltopalveluista, eli homma on mutkikkaamman kuuloista kuin suomalainen suoraviivainen sosiaaliturva. Noh, eipä siitä sen enempää, olen saanut melko huolettomasti olla ihan ulapalla näistä asioista, kiitos järjestelmällisen mieheni.

Täällä ei ole Suomesta tuttua neuvolasysteemiä, vaan jokaisella kunnon saksalaisnaisella on oma gynekologi, jonka luona on käyty suurinpiirtein ensimmäisistä menkoista lähtien. Tämä luottotohtori hoitaa sitten luonnollisesti myös raskauden seurannan. Lääkärin lisäksi nainen voi halutessaan valita myös kätilön, jonka luona voi käydä raskauden aikana ja joka lapsen syntymän jälkeen tekee kotikäyntejä jopa päivittäin, perheen tarpeiden mukaan. Aivan mahtava systeemi muuten! Joissain tapauksissa oman kätilön saa mukaan myös synnytykseen, mutta tätä ei (kai?) yleensä vakuutus korvaa. Minullahan ei luonnollisesti omaa Frauenarztia ollut, joten valitsimme hänet perustein "ensimmäinen jota suositeltiin jonkun tutun tutun toimesta". (Suositukset ovat iso tekijä tässä hommassa, on yleistä että äiti ja tytär käyvät samalla lääkärillä, ainakin täällä pikkukaupungissa. (Kuulin myös, että aina silloin tällöin käy niin että asiakas alkaa seurustella lääkärin pojan kanssa ja sitten pitää vaihtaa lääkäriä.)) Kuulin itse vasta juuri ennen ensimmäistä käyntiä että lääkärini on mies, ja vaikka se on minulle ihan ok, olisin itse todennäköisesti valinnut naisen. Mutta koska en jaksanut perehtyä asiaan vaan annoin Wolfin hoitaa, niin ei parane valittaa. Lääkäri joka tapauksessa oli kohtelias ja mukava, kovasti englantia yrittävä herra, jonka luona loppujen lopuksi taisimme käydä vain kahdesti. Kätilön valitsimme englanninkielen taidon perusteella, ja löysimmekin, ainakin sellaisen joka ymmärtää kun minä puhun englantia. Hän tosin vastaa saksaksi. Kätilö on suorasanainen ja kaunistelematon, mutta kuitenkin mukava viisikymppinen rouva, joka on intohimoinen jalkapallofani (täällä naisetkin tuntuvat olevan sekaisin futiksesta). Kun hän, Bayern München-fanina, sai tietää Wolfin kannattavan Dortmundia, meinasi asiakkuussuhde loppua lyhyeen. Sain kuitenkin hänet vakuutettua puolueettomuudestani.

Kätilön ja lääkärin luona käytiin vuoroviikottain raskauden seurannassa. Kätilö hoiti perus sydänkäyrät ja pissatestit, lääkäri ultrasi joka kerta, joka oli minulle yllätys. Suomessa kun normaaliin raskaudenseurantaan kuuluu ilmeisesti kaksi ultraäänitutkimusta. Minulla niitä kertyi koko raskauden aikana niin monta, että sekosin laskuissa. Viimeisellä raskauden aikaisella tapaamisella kätilön kanssa hän ei ollut tyytyväinen vauvan sydänkäyrään ja lähetti meidät sairaalaan tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Ja vaikka sydänkäyrä näyttikin siellä ihan normaalilta, päättivät he pitää minut tarkkailussa kaksi päivää, jonka aikana en saanut poistua sairaalan alueelta vaikka kaikki oli hyvin (tässä yksi syy siihen miksi tunsin olevani hieman ylisuojeltu). Pääsimme siis tutustumaan sairaalaan jo etukäteen. Laskettuna aikana eli perjantaina 25.9 lääkärit sitten laskivat minut takaisin vapaalle jalalle, ja ehdimme viettää kotona vierailevan äitini seurana kokonaiset kolme yötä, kunnes taas maanantaisella kontrollikäynnillä lääkäri määräsi minut jäämään sairaalaan. Ja tällä kertaa synnytyksen käynnistykseen, eli kotiin ei enää ilman vauvaa lähdetty.

Synnytyshän ei sitten mennytkään yhtään niinkuin suunnittelin, mikä kyllä lienee asian laita useimmille naisille. Lääkkeettömästä, luonnollisesta synnytyksestä päädyttiin käynnistyksen ja synnytyksen lääkkeellisen keskeytyksen kautta kiireelliseen sektioon. [Synnytys päätettiin käynnistää vauvan pään verisuonissa olevan paineen vuoksi. 8 tuntia käynnistymisen jälkeen supistukset jouduttiin lopettamaan, koska vauvan sydänkäyrät tippuivat ja vaikka ne normalisoituivat pian, kiireelliseen sektioon päädyttiin, koska synnytyksen uudelleen käynnistäminen olisi vienyt liikaa aikaa ja vauva oli tulossa ulos väärässä tarjonnassa.] Lopputuloksena on kuitenkin maailman suloisin, terve poikavauva, joten ei kai sillä ole niin väliä, miten hän tähän maailmaan saapui. Olen toipunut keisarinleikkauksesta ennätysvauhtia, ainakin fyysisesti. Henkisen puolen toipuminen tulee todennäköisesti esiin siinä vaiheessa, jos joskus saamme lisää lapsia. Vaikka aina toisinaan pohdin olisiko synnytys sujunut paremmin, jos sen kulkuun ei olisi puututtu käynnistyksellä, uskon silti, että lääkärit tekivät kuten parhaaksi näkivät, ja sen ansiosta meillä on terve lapsi. Eli kiitos vaan saksalaiselle terveydenhuollolle ja erityisesti St. Elisabeth Klinikille täällä Neuburgissa. :)

***

As long as I can still find the information from my foggy brain, it is time to write about how I experienced the German health care.

Based on my week or so in a hospital here, I'm satisfied with the treatment that I and my son got (even though the Abendessen was highly unsatisfying). In some point I was overwhelmed by the protection and supervision, but better too much than too little, right? I don't really have any similar experience from Finland or any other country so I am not able to compare, but from what I have heard, I think they are (even) more careful here than in Finland. And what comes to the system, it seems to be more complicated than at home; as far as I've understood (thanks to my well-organized husband I don't need to worry about these things) everyone chooses their own insurance company, which then pays things that they decide to pay. In Finland we all belong to the same social security, that covers the same things for everyone (on top of this you can have an insurance from work and of course your own private insurance). Anywhoo, might be that I'm not correct about these "facts" so please let me know if I got it all wrong.

In Finland we have a system called "neuvola", where all pregnant women go for their prenatal check-ups and where the babies are checked regularly after birth. In addition to the prenatal check-ups, if everything is fine, women get to go to the doctor twice (?) and get two ultrasounds. Here in Germany every proper German woman has her own Frauenarzt since they first got their periods or something. This trusted friend then naturally takes care of the pregnancy follow-up. In addition to that one can choose a midwife ("Hebamme" who works kinda like a freelancer) who can also do the check-ups and who does postnatal home visits to check the woman and the baby. This, I have to say, is a truly amazing service; you don't need to go anywhere with the newborn, but you get to ask all the stupid questions in the peace and calm of your own home. You can have check-ups every day or once a week or anything in between, as you wish. (And you have motivation to keep your home in some reasonable condition to avoid the visit from child welfare officers.) In some cases if you are ready to pay, you can also have your own midwife in the labor.

I, naturally, did not have my very own Frauenarzt here in Germany (or anywhere else for that matter), so we chose one based on someone's recommendation (I think, or maybe he was the first one in phone book?). Recommendation is a big factor in this business; it seems that quite often the mom and the daughter go to the same doctor, at least here in the small town. Even I was a bit disappointed to hear that my doctor was a man (I can only blame myself being lazy and not checking it earlier) but in the end he was ok. He always tried to explain things in English, more or less successfully. And all in all I think I only had two appointments with him. Our search for midwife ("Hebamme") had one requirement; she should speak English. We found one who understands English and speaks rather understandable German. Close enough. She is actually quite nice; straightforward, no nonsense kinda person. And crazy about football (apparently also German women are football freaks), which is a plus for Wolfi, except that she is a Bayern fan. (She almost cancelled our appointments when she heard that Wolfi is a BVB fan, but I got her convinced that I have nothing to do with that.)

In the end of the pregnancy when we arrived here, I visited the doctor and the midwife every other week, so that every week was some kind of check up. I had so many ultrasounds I can't even count them anymore. In the beginning it was nice but towards the end it seemed a little unnecessary. On the last visit at the midwife she wasn't happy with the heartbeat of the baby and sent us to the hospital for a closer look. And even though after that the heartbeat was always fine they kept me in surveillance in the hospital for two nights, which to me seemed a bit too much. Well, at least we got to know the hospital already before the real deal. On the due date, Friday 25.9, the doctors let me out and three nights later I checked in again. This time we were not gonna go home just the two of us anymore, as the doctor decided to induce the labor.

So as I mentioned already, the labor did not go according to my plan (but then, whose does go?). Quite the opposite I'd say actually. From the wish of non-medicated, natural labor I went into medically induced labor which finally ended up in a c-section. [The labor was induced because the veins in the baby's head seemed a bit swollen. Then 8 hours after labor started the doctors had to give me medication to stop the contractions because the baby was in trouble. As it might have taken forever to get the labor going again and it would have been too risky, they had to do a c-section.] Oh well, as the end result was a beautiful, healthy baby boy, it does not matter how he came into this world. (Perhaps I'll wish for a c-section next time and end up having spontaneous home birth. :P) Physically I have recovered well, the mental side we'll see latest if we get more kids some day. Sometimes I'm wondering whether the labor had gone so "bad" if it would have started naturally, but in the end I'm sure that the doctors did what they thought was the best thing at the moment and that is why we have a healthy child. So I'm thankful to the German health care and especially to the St. Elisabeth Klinik in Neuburg. :)

Tervetuloa Leevi!

Tätä uutista on odotettu kauan: meidän pikkuinen poikamme näki päivänvalon ensi kertaa 29. syyskuuta. Eli huomenna hän on jo kaksiviikkoinen! Aika menee hurjaa vauhtia (paitsi aamuöiden loputtomat tunnit) enkä millään ole ehtinyt aiemmin kirjoitella. :D

Ensimmäiset päivät uuden perheenjäsenemme kanssa ovat olleet (yllätys yllätys) uuden opettelua, meille kaikille. Mun vauvanhoitokokemus ennen Leeviä on pyöreä nolla, joten kaikki vaipanvaihdosta tuttien steriloimiseen on ollut uutta ja jännää. :P Wolfillakaan ei aiempaa kokemusta taida olla, se nyt vaan on luonnostaan hyvä lasten kanssa. Sen olen jo oppinut että vauvan kanssa on ihan turha suunnitella mitään, koska vaikka se nukkui eilen koko päivän, saattaa se tänään vaatia jakamattoman huomiosi. "Hyvin" nukutun yön (vähintään neljä tuntia unta, mieluiten yhtäjaksoisesti) jälkeen olo on itsevarma "kyllä me pystytään tähän", kun taas huonon yön jälkeen tekee mieli käydä sairaalassa pyytämässä josko vauvan saisi takaisin masuun. Kuten etukäteen aavistelinkin, en muuttunut synnytyksen myötä superäidiksi, joka tarvitsee pari tuntia unta viikossa ja pystyy silti toimimaan normaalisti. Mun kärsivällisyys ja toimintakyky laskee pakkasen puolelle heti jos vuorokaudessa tulee nukuttua vähemmän kuin kahdeksan tuntia. Tähän mennessä unenpuutteesta on eniten kärsinyt saksankielen taitoni; en enää ymmärrä puoliakaan siitä mitä ennen.

Mutta vaikka vauva-arjen rankkuus on yllättänyt (luulin olevani hyvin varautunut, mutta nyt ymmärrän kliseen "ei siihen voi varautua"), niin onhan tuo tissillä tuhiseva pötkylä suloisin asia ikinä ja on vaikea uskoa että me ollaan hänet luotu. Tähän mennessä Leevin söpöimpiin juttuihin kuuluu unien jälkeinen kokonaisvaltainen venyttelytuokio (josta olisi hyvä vanhempienkin ottaa mallia) ja siihen kuuluvat ilmeilyt. Myös viime päivien silmät suurina tuijottelu on hyvin hellyyttävä näky. <3

En tiedä vielä kirjottelenko synnytyksestä sen tarkemmin, mutta yhden asian voin kertoa: sillä synnytyssuunnitelmalla olisi voinut pyyhkiä takapuolensa. Eli tässä ei todellakaan päde "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty". :D

Blogi on muuttanut: lue Leevin edesottamuksista täältä!

Our son, Leevi, is finally here! He was born on 29th of September and is almost 2 weeks old now. Time seems to be flying now (except those long hours between 2am and 7am) and I haven't had time or energy to write earlier.

As you can imagine these past days have been full of new things, as our previous childcare experience was zero. Everything from changing diaper to sterilizing dummies is new and exciting. Wolfi seems to be natural with the baby though, singing and dancing around with him. :) One thing that we have already learned is that you cannot plan anything with a baby; if he slept the whole day yesterday, it definitely does not mean than he would do the same today. After a "well"-slept night (at least four hours of sleep, preferably in one piece) I feel very confident that we can do this, but after not so good night I would like to go to the hospital and ask them to put the baby back in my belly. Unfortunately the famous mother hormones did not quite find this address, at least what comes to the ability to function normally with less than 8 hours of sleep every day. My patience and performance suffer greatly from the lack of sleep; the biggest looser so far has been my German skills, which are almost non-existent now.

But don't get me wrong, even though the new life with a baby has surprised me with its harshness (now I get the cliche "you cannot prepare for it"), it is so amazing to think that this world's cutest little boob sucker came from us. So far one of the cutest things to watch is Leevi's after-nap stretching sessions and the face expressions that belong to it. For a few days now, he has also been awake quite a lot, viewing the big wide world with his dark button eyes. <3

What comes to the birth, I'm not sure if I'll write more detailed birth story, but one thing I can say: the birth plan found it's true purpose as toilet paper. So I cannot confirm the saying "well planned is half done". :P

Kärsivällisyyttä koetellaan.

Varmaan luulette siellä, että oon jo poksahtanut ja onnellisesti vauvahuuruissa kun ei taas mitään oo hetkeen kuulunut. No, näin ei ole suinkaan päässyt käymään, vaan täällä ollaan edelleen yhdessä osassa. Laskettu aika oli perjantaina, eli nyt ollaan 40+2, eikä poika tunnu pitävän kiirettä. Kuten kirjoituksen sävystä saattanette arvata, alkaa tämä jo hieman ottamaan pattiin, vaikka kovasti yritin etukäteen valmistautua "yliaikaan". Oikeasti yliaikainenhan vauva on vasta kun mennään 42+, jonne on vielä matkaa. Toivottavasti niin kauaa ei tarvitse odotella.

Mun äiti tuli tänne tiistaina, joten ollaan päästy viettämään jonkin verran aikaa yhdessä. :) Valitettavasti ei kuitenkaan ihan niin paljon olla ehditty tekemään kuin suunnittelin, koska jouduin heti keskiviikkona sairaalaan tarkkailuun kahdeksi yöksi ja sen jälkeen mulle iski kaamea flunssa... Tarkkailun syynä oli se, ettei meidän kätilö ollut keskiviikkoaamuna tyytyväinen vauvan sydänääniin. Ne oli kuitenkin kaikissa myöhemmissä testeissä ihan normaalit ja ultrassakin vauvalla oli kaikki hyvin. Oli jokseenkin ärsyttävää viettää sairaalassa kaksi päivää, kun mitään vikaa ei ollut, mutta kai se on parempi olla ylivarovainen kuin ei tarpeeksi. Nyt ollaankin sitten käyty joka aamu käyrillä, ja kaikki on edelleen kunnossa. Onneksi sairaala on lähellä, eikä siellä käymiseen tuhraannu hirveästi aikaa. Vaikka mitäs muutakaan meillä tässä on? :D Ja on myös kiva, että sitten tositoimiin päästessä on tuttu paikka ja tuttuja ihmisiä vastassa. Tähän mennessä kaikki ovat olleet tosi mukavia ja yrittäneet parhaansa mukaan puhua englantia, joten en ole tästä asiasta kovinkaan huolissani enää.

Torstaina sairaalassa väläyteltiin jo käynnistämisen mahdollisuutta, joka hieman kummastutti kun perjantaina vasta oli laskettu, ja vauvalla ja mulla on kaikki hyvin. Suomessahan ilmeisesti käynnistellään vasta viikolla 42, jos ei mitään lääketieteellistä syytä aiemmin ole. Päätettiin kuitenkin vielä kärsivällisesti odottaa, tosin multa taitaa pian olla kärsivällisyys loppu. Ehkä ensi viikolla käynnistellään sitten, jos Bubi ei tajua itse tulla ulos. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että hän voisi pysyä masussa jouluun asti... :P Pitäkää peukut pystyssä, että tämä on viimeinen postaus, jonka kirjoitan vauva masussa potkien!

You probably think there's some baby news already, as I was a bit lazy updating. Well, there's not. Bubi is still inside his studio apartment and it seems like he likes it there very much. As you might notice from my tone, I'm not too happy about it. The due date was on Friday, so now we are 40+2. Even though I tried to get myself used to the idea of waiting the baby till week 42, it's getting on my nerves....

My mom came on Tuesday, but unfortunately we did not have too much time to do all the things I'd planned yet. On Wednesday morning I had to stay in the hospital for two nights, because our midwife was not convinced of Bubi's heartbeat. In the end everything was fine. :) Now we go to the test every morning until the baby is out. I also got a nasty flu, which, I can tell you, is not nice in this stage of pregnancy. Hopefully it'll be better tomorrow.

I was a bit frustrated by the fact that I had to stay in the hospital for two days for "nothing", but I guess it's better to be overly cautious. Anyway, at least now I know most of the staff and they know me, so going back for the real deal is much nicer. Everyone there has been friendly and tried to talk English to me, so I don't need to stress about that.

On Thursday the doctors suggested that the labor could already be induced on Friday, which was very surprising to me, as I've heard that in Finland they do it only if it is medically necessary, or the pregnancy goes overtime (42+). We were a bit overwhelmed by this choice, because of course, we'd like to meet Bubi as soon as possible. But there's risks in the induction and it is not natural. So we decided to wait, which I think was a good idea. But now, few days later, there's still no signs of labor whatsoever, and I'm running out of patience. So we'll see if they will suggest the same again on the following days, I probably cannot resist the temptation anymore. :P Keep your thumbs up that next time I'll write with the baby in my arms instead of my belly!