Mielenmuutos.

Muutamassakin asiassa on tainnut jo mieli muuttua täällä asuessa, mutta nyt päällimmäisenä mielessä on kotiapulaisen palkkaaminen. Itsehän olin alunperin tätä ajatusta vastaan, mulla kun on päivät pitkät aikaa siivoilla ja puunata. Tuntui jotenkin ihan hölmöltä ajatukselta, että joku siivoais mun kotia sillä välin kun mä löhöön sohvalla kattomassa Masterchefiä. :D (Vaikka kävihän meillä Puolassakin kerran viikossa siivooja, mutta mä olinkin sillon kokopäiväduunissa.)

Noh, voin sanoa, ettei se nyt vieläkään ihan luontevalta tunnu löhöillä toisen puurtaessa, mutta kyllä siihen tottuu. :D Viime viikkoina en oo oikeastaan ollut kotonakaan siivoojan täällä ollessa, koska hän tulee aina niinä päivinä kun mulla on saksan kurssi. Ja on muuten ihan sairaan kivaa tulla puhtaaseen kotiin, varsinkin kun meillä on näitä karvakavereita täällä, ja sais olla koko ajan siivoomassa. Sen lisäks kaikki ulkona kuivatut pyykit pitää silittää, joten mulle tää apu on erittäin tervetullutta, koska oon silittämisessä ihan avuton. Meidän talo on melko pieni, ja hommaa täällä on rajoitetusti, joten siivooja tulee kahtena päivänä viikossa.

Viime viikolla meidän siivooja menetti toisen osa-aikatyönsä naapurin kanssa tulleiden erimielisyyksien takia, ja tunnen jonkunasteista velvollisuudentunnetta auttaa häntä samaan uusi työpaikka mahdollisimman nopeasti. Tämä tilanne on pistänyt ihan tosissaan miettimään sitä, miksi olin alun perin niin kovasti siivoojan palkkaamista vastaan. Tiedän, että täällä on paljon muita ulkomaalaisia, jotka kuten minäkin, tulee kulttuureista, joissa kotiapulaisen palkkaaminen kuulostaa ihan hullulta ajatukselta, eivätkä he tästä syystä halua apua palkata. Itse ajattelen tänä päivänä asiasta hieman toisin; kuinka hienoa on, että mulla on mahdollisuus antaa jollekin kunnollinen työpaikka, taata hyvät työolot ja ehkäpä tehdä jonkun elämä hieman helpommaksi. Vastapalveluksena mun oma elämä helpottuu. Täähän on ihan selkeä win-win-situation. Jotenkin vaan ne omasta kulttuurista tulleet arvot istuu aika syvällä.

Tässä pohdiskellessa tuli mieleen, kuinka hassusti sitä kiintyy joihinkin ihmisiin vaikkei heitä oikeastaan tuntisikaan. Huomasin tänään, että meidän päivävartija ei ollutkaan töissä vaan hänen tilallaan oli sijainen. Täytyy käydä kysymässä missä meidän Emma (mies, lyhenne nimestä Emmanuel) mahtaa olla. Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin. Muita varsin mainioita persoonia meidän pihapiirissä on myös yövartija George, joka aina iloisesti toivottaa meidät tervetulleiksi takaisin kotiin, ja puutarhuri Bukenya, joka jaksaa aina hymyillen toivottaa "Good morning, madam, how are you, madam" ja joka on Kuban suurin fani. Kuballa on muutenkin jo melkoinen fanilauma täällä meidän asuinalueella; joka kerta lenkillä oltaessa vähintään muutama vastaantulija huutelee innoissaan "Kuba! Kuba!". Mulle ei oo vielä selvinnyt miten ne kaikki tietää Kuban nimen... :D

***

I have been thinking about a situation with our cleaning lady for couple of days now. She is working for us two days per week, and now she lost her other part time job. Our house is so small that there's not enough to do for a whole week, and somehow I feel responsible to help her find a new job.

At the same time I have been wondering why I was originally so much against the idea of hiring house help. It's just something that in my culture sounds ridiculous, especially because I am not working. But now I have changed my mind, because what's really wrong with that? We can afford it, we can provide someone secure, safe job and make our lives easier at the same time. And now really my original opinion starts to sound ridiculous.

Another thing I was just wondering is how attached you can get to people you don't even actually know. Today I noticed that our regular day guard Emma (shortening from Emmanuel) was not here, but there was some other guy instead of him. And I instantly started wondering if everything is ok, because people here cannot usually afford holidays and the reason of absence is most of the time not positive. I hope he is fine... Other guys here in our compound who I especially like are the night guard George who always greets us so warmly "welcome back!" and our gardener Bukenya who never forgets to ask Kuba how he is. :D Kuba has quite a few fans here already; every time we go for a walk, at least couple of people greet him "Kuba! Kuba!". Most of the time I have no clue who those people are. :D

Jumitus.

Nyt on päällä jotenkin kummallinen vaihe - toisaalta tuntuu, että viikot kuluu hujauksessa, justhan eilen oli sunnuntai ja nyt onkin taas perjantai. Toisaalta taas tuntuu siltä kuin eläisin samaa viikkoa aina vaan uudestaan, eikä aika oikeasti mene ollenkaan eteenpäin. Tuntuu kuin meidän kotilomasta olis jo kuukausia, mutta edelleen eletään helmikuuta.

Yritin eilen analysoida mistä tämä kumma tunne johtuu; tulin siihen johtopäätökseen, että aika tuntuu menevän nopeasti lähinnä saksan kurssin takia, ja siksi etten millään saa itseäni niskasta kiinni niiden toisten opintojen kanssa (aika loppuu kesken, apuaa). Aika taas matelee siksi, että odotan niin kovasti perheeni visiittiä tänne maaliskuun lopussa. Ihan kuin olisin odottanut sitä jo vuosikausia. :D

Nyt tässä pohdiskellessani tuli mieleen, että ehkä myös vuodenaikojen puuttumisella on jotain tekemistä tämän tunteen kanssa; ei ole kevättä jonka etenemistä seurata, "vain" ikuinen jumittava kesä. En siis todellakaan halua narista tästä asiasta, olen erittäin iloinen että ulos voi aina lähteä varvassandaalit jalassa ja kesämekko päällä. Tuli vaan mieleen.

Eli täällä ei mitään ihmeempää, jumitetaan vaan. :D

***

I feel like in a way weeks are passing by super-quickly; it was just Sunday and now it's Friday again. But then, on the other hand, it feels like I'm living the same week over and over again.

I was trying to analyze why I feel like this, and came up with a conclusion that time feels like flying because I'm quite busy with the German course, and because I've been way too lazy with the other studies and time is running (I have to finish the other studies by September).

I'm waiting so eagerly for my family to visit us in the end of March, and it feels like I've already waited forever. This is probably why I feel like time is not passing at all. I was also wondering whether the lack of seasons here makes me feel like time has stopped; there's no spring to look forward to, no mornings when it is a bit lighter, a bit sunnier and a bit warmer. There's just endless summer. Don't get me wrong, I'm not complaining, just wondering. ;)

I'm back

Jaahas, minkäslaisia tekosyitä blogihiljaisuudelle sitä tällä kertaa keksis...? Lupaan aina itelleni, että kirjottelen edes jotain vaikka olisinkin lomalla, mutta kummasti se aina jää. :P Kaipa sitä on niin paljon muutakin tekemistä.

Niin, että mikä loma? Meille tuli ikävä talvea ja kaikkia ihania ihmisiä, joten ostettiin joululahjaks lennot Saksaan ja Suomeen. Ajankohta valikoitui sen perusteella, että Wolfin veli vaimoineen saivat juuri vauvan, ja pitihän uuden sukupolven ensimmäistä päästä heti moikkamaan. Reissusta ei tiennyt kuin muutama ihminen, koska me haluttiin yllättää molempien perheet. Ja siinä taidettiin onnistua. :D

Kaks viikkoa talvea riitti mulle, ja oli ihan kiva palata takas tänne lämpöön. Varsinkin kun mun perheen Ugandan-visiittiin on enää muutama hassu viikko! Millonkohan sais alkaa laittaa paikkoja valmiiks vieraita varten?

Ennen meidän lomaa täällä oli aika tuskasen kuumat oltavat ja koska sadetta ei saatu viikkoihin, oli ilmanlaatukin melko kehno. Eli nautittiin kyllä puhtaasta, raikkaasta ilmasta koto-Suomessa ja -Saksassa, vaikkei kelit suurimmaksi osaksi kovin kummoiset siellä Pohjolassa olleetkaan. Nyt täälläkin on viilentynyt ja ollaan saatu myös muutama sadekuuro, eilen ukkosti melkein koko päivän. :)

Probably the best breakfast in Germany at Cafe Kate in Neuburg an der Donau.

Kiirettä on pitänyt saksan kurssin kanssa, ja pitäis noita toisiakin opintoja jaksaa viedä eteenpäin. Motivaatio hoi, missä olet? Tänään päätin maanantain kunniaksi skipata saksan tunnit (tekosyinä se, että naapuri on lomalla ja meillä on näin ollen auto-ongelma, sekä Kuban eiliset vatsavaivat; pitäähän sille seuraa pitää, jos on kerran kipeä), mutta voin ylpeänä ilmoittaa, että ainakin tähän mennessä oon käyttänyt aikani melko tehokkaasti nukkuen, Kubaa ulkoiluttaen, salilla käyden, opiskellen ja nyt blogia kirjottaen. Eli ehkä mun ei tarvi potea huonoa omaatuntoa lintsaamisesta?

***

I was trying to figure out good excuses for the blog silence, but could not come up with any... 

Before Christmas we decided that we wouldn't be able to wait till summer to see our families. So we bought flights home for January, strategically just after the newest member of Müller family was born. We wanted to surprise everyone, so only few people knew we were coming. And I think we managed quite well with the surprise. :)

Finland's best vegetarian food at Roots Kitchen

Two weeks of cold and darkness were enough for us and it was actually not that hard to come back here. Now the temperatures here have dropped a bit and there's been some rain showers so it's very pleasant actually. Of course I would have wanted to spent more time with family and friends. But luckily, I don't need to wait that long; in six weeks my family will come here, and I cannot wait to show them how interesting place Kampala is. 

The German course keeps me busy, and I should still find energy motivation to do the other studies too... Today I was being naughty and skipped the German classes, due to some logistic issues and Kuba being a bit ill. Excuses, I know, but I have actually been quite productive this morning; I have been sleeping, taking Kuba for a walk, at the gym, studying and now, finally, writing this blog... Soon could be time for a nap. ;)

Saksaa ugandalaisittain.

Tai no oikeastaan ruandalaisittain, sillä opettaja on kotoisin Ruandasta. Ihan hauska heppu, jonka saksa ainakin tälläisen amatöörin korvaan kuulostaa lähes virheettömältä. Opetusmetodeista voidaankin sitten olla montaa mieltä. :P

Ensimmäisen tunnin aluksi opettaja kysyi onko jollakulla jotakin sitä vastaan, että hän puhuu Jumalasta. Hänellä oli joskus kuulemma ollut espanjalainen oppilas, joka ei suostunut jäämään tunnille, jos aiheena oli Jumala. Opettajan mielestä tämä oli aivan käsittämätöntä ja hän halusi nyt tehdä selväksi että tästä aiheesta puhutaan ja jos se jotakuta haittaa niin menkööt. Ketään ei haitannut, ei myöskään mua, kunhan samasta aiheesta ei jauheta päiväkausia.

Seuraavaksi siirryttiin aiheeseen seksi, ja kuinka kaikki siitä tykkäävät, myös opettaja. Hän myös mainitsi moneen kertaan kuinka hän viettää aikaa rakastajattariensa kanssa, ja ettei hänen vaimoaan haittaa tämä epäuskollisuus, koska vaimo ei asiasta tiedä. Hän vielä vannotti, ettei meistä kukaan kertoisi vaimolle.

Tunnin loppupuolella opettaja paljasti, että hän tykkää kotona ollessaan hengailla kalsareissaan, joka on ilmeisesti tässä kulttuurissa jotakin aivan käsittämätöntä. Kyseisen tavan hän oli oppinut Saksassa vieraillessaan, jossa tämä on aivan normaalia. (Ugandalaisten oppilaiden suurin huoli oli se, että opettajan lapset kertoisivat koulussa muille heidän isänsä omituisesta tavasta.)

Eräällä toisella tunnilla opettaja korosti sitä kuinka miehet tuovat onnea ja naiset epäonnea (täähän nyt on ihan vanha vitsi, eikä siinä mitään, kyllähän miehellä saa olla mielipiteensä, mutta aiheesta jauhettiin about 20 minuuttia...). Opettaja myös julisti, että HIV on enimmäkseen naisten ongelma (what?!). Lisäksi opettaja flirttailee aika häikälemättömästi (tai siltä se musta vaikuttaa) muutaman ugandalaisen opiskelijan kanssa, ja saattaa myös silloin tällöin sanoa jollekin päin naamaa, että "sä olet ruma". Hän näyttää myös nauttivat aiheuttamastaan hämmennyksestä, kun sanoo esim. "Rachel, missäs olit viime tunnilla, John tässä kaipasi sinua kovasti ja oli hyvin surullinen kun et ollut paikalla". John ja Rachel eivät siis tunne toisiaan lainkaan....

Tähän mennessä tunteja on ollut neljä, ja "teemat" tuntuvat seuraavan samaa linjaa. Opettaja on ilmeisesti mun ikäinen, voi olla että vanhemman opettajan puheenaiheet olis hieman konservatiivisempia. :P Ja kyllä mä olen jotain ihan oikeasti oppinutkin, ja uskon, että saan kurssista itsevarmuutta puhua saksaa.

Joka tapauksessa kurssi on, saksan oppimisen lisäksi, mielenkiintoinen katsaus täkäläisiin ajatuksiin. Mulle jäi vaan hieman epäselväksi kuinka tosissaan opettaja oli kaikesta yllä mainitusta...

***

Four lessons of my German course behind, and I must say that it is quite a bit different than the previous German courses I've had. We don't follow the book very much, instead the teacher keeps monologues about various "themes". So far these themes have been i.e. God, sex, mistresses, menstruation, how Germans wear only boxers when they are home, how HIV is mostly women's problem (?!) and how men are "Glück" and women "Pech". The teacher is also quite openly flirting with some of the Ugandan girls (or that's how it looks to me, at least). Sometimes he might also say "you are so ugly" to someones face. I haven't worked out yet, whether the teacher is serious or just joking.

Sometimes also we have a chance to open our mouths and in these moments the classes seem more like the German classes I'm used to. The teacher quite patiently corrects if someone says something wrong, and his German (to me) is very good (he is Rwandan). He also reminds often, how we only learn German while talking and writing it, and even if we wouldn't be perfect, we just have to go ahead and do it. We have two books but we never do any exercises from them in the class. We get loads of homework, but we never check them. Gladly I have my private German tutor here at home. 

Anyhow, even if I'm not really, let's say comfortable, of all the themes (and I am supposed to be the liberal European?), I do think that the course is useful. At least more useful than me studying alone at home. As a plus, I get to meet other people, which, they say, is good for your mental health. ;) And if nothing more, this is a great opportunity to get some kind of image of the opinions of the local people.

Vuosipäivä & paikallisten aikataulujen opettelua.

Kulttuurishokki, tai mikä lie mielenhäiriö, näyttäisi olevan selätetty tällä erää. Mieli on ollut parempi perjantaista asti. Ehkä julkinen purkautuminen asiasta helpotti. :P

Viikonloppuna juhlittiin meidän kolmevuotisvuosipäivää. Tuntuu aika uskomattomalta, että ollaan oltu yhdessä vasta kolme vuotta! Tässä ajassa on vaan tapahtunu niin paljon, ja ollaan hitsauduttu niin tiiviisti yhteen, ihan kuin oltais tunnettu toisemme jo paljon kauemmin, ainoastaan positiivisessa mielessä siis. Ja silti lähes joka päivä opitaan toisistamme jotain uutta. :) Vaikka kuherruskuukausivaihe on jo ohitettukin, niin meillä on silti hauskaa yhdessä. Me kummatkin huomioidaan toisiamme päivittäin, oli se sitten toisen istuttamista valmiiseen ruokapöytään, hartiahierontaa, tai vaikka käsky jäädä aamulla sänkyyn nukkumaan toviksi, sillä aikaa kun toinen siivoaa Kuban jäljet ja keittää kahvin valmiiksi. Toivottavasti meille suodaan vielä monta yhtä ihanaa vuotta yhdessä. :)

Vuosipäiväähän piti tietysti juhlistaa asianmukaisesti, joten lauantaiaamuna suunnistettiin kuohari-brunssille paikallisen hienostokauppakeskuksen hienostoleipomoon. Tämä oli jo aiemmin ihan kelvoksi todistettu, vaikka matkaa meikäläisiin brunsseihin vielä on. Brunssin piti alkaa kello 9.00, ja halusimme olla aika ajoissa, että ruoka olisi mahdollisimman tuoretta. Sanoin kuitenkin, ettei ole mitään järkeä mennä paikan päälle yhdeksäksi kun ei siellä olla kuitenkaan valmiita silloin. Joten olimme paikalla puoli tuntia brunssin alkamisen jälkeen, ruokaa emme tosin saaneet vasta kun noin 40 minuuttia myöhemmin. :P Eli vielä on opettelemista täkäläisiin aikatauluihin.

Sama homma tuli todistettua eilen alkaneella saksan kurssilla, jonka senkin piti alkaa kello 9. Opettaja oli kyllä paikalla ja osa oppilaistakin, ja opetus alkoi about 9.20. Opettaja painotti kovasti että kello yhdeksän tarkoittaa kello yhdeksää eikä myöhässä kannata tulla. Porukkaa valui kuitenkin tasaisesti sisään puoli yhteentoista asti, eikä opettaja kommentoinut asiaa sen kummemmin. (Kurssista lisää myöhemmin.)

Vuosipäiväriennot jatkuivat Emin Pasha-hotellin uima-altaalla ja spassa, ja siellä lököillessä en kyllä yhtään tajunnut aiempaa pahaa mieltäni. Pitäis muistaa arvostaa tätä kokemusta täällä joka päivä (vaikka tokihan koti-ikävä saa joskus tulla). Aurinko paistaa, lämpötila on täydellinen, uima-allas ja hyvää ruokaa käden ulottuvilla, asiat voisi olla paljon huonomminkin, eikö?

***

On Saturday we celebrated our 3rd anniversary. It's funny how it feels like we've been together much longer, so much has happened and we know each other so well. But still almost everyday I learn something new about my better half. :) We like to treat each other well, some small everyday pampering, that makes you feel loved. It can be ready prepared nice dinner, some shoulder massage or maybe letting the other one sleep a little longer in the morning while the other cleans after Kuba and prepares the morning coffee. I think these small things are actually the glue that keeps us happily together. I hope we'll have many, many more happy years together ahead of us. <3

And now to the celebration part; we had nice "champagne" brunch at the fanciest shopping mall in town, and after that we pampered ourselves a bit more at the poolside and spa of Emin Pasha Hotel. Such a lovely, relaxing day, and the remaining rest of my culture shock just faded away. 

(We learned that we still have some adjusting to do, what comes to the local sense of time. The brunch was supposed to start at 9am, we were there half past, but the food was only ready after 10am. Oh, well.... ;))  

Kulttuurishokki?

Noniin tätähän on odotettu, mietinkin jo, että miten voi muuttaminen aivan erilaiseen kulttuuriin sujua näin rypyttömästi. Eli viime aikoina on ilmeisesti alkanut kulttuurishokin kriisivaihe. Tuli kyllä ihan puskan takaa. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut, ei suurempia ongelmia tai probleemeja. Nyt vaan on pari päivää ollu vähän turhan herkässä mielentilassa, kaikki pikkujutut tuntuu elämää suuremmilta takaiskuilta, eikä monella niistä ole edes mitään tekemistä Ugandan kanssa.

Vai miltä kuulostaa, että väännän itkua esim. siitä kun koira kakkaa matolle (vaikka sen pitäis olla jo jokseenkin sisäsiisti), ja juoksee ympäri parkkipaikkaa eikä tule takaisin vaikka käsken, tai siitä että meidän kylppäristä löytyi valtava, ällöttävä torakankaltainen otus. Tai että uskon portaissa kaatumisen olevan merkki siitä, että kaikki täällä ovat mua vastaan (ei käyny pahasti onneks).

Harmitukseen auttoi Fazerin sininen ja salmiakki lounaaksi :P (olisin halunnut lettuja, mutta en voinut tehdä, koska jauhot lensi eilen roskikseen, niissä oli jotain pikku mönkiäisiä, yök) Myös Euroopassa asumisesta unelmointi (Helsinki, Berliini, Tukholma, Köpis, Tallinna, Wroclaw, ihan mikä vaan kävis nyt), ihana mies ja übersöpö koira helpottivat oloa. Nyt on taas ihan okei päivä. :)

Että tämmöstä täällä. Nää jututhan varmasti kuuluu melkein jokaisen expatin elämään, ja kyllä tästä yli päästään. En vaan ihan tajua, että mistä tämä paha mieli nyt tuli, kun täällä on kaikki ihan hyvin.

***

It seems that I have finally reached the crisis phase of a culture shock. I was already wondering how well it has all gone. And it is all still well, nothing bad or weird has happened, maybe I'm just missing home. Anyway I'm sure this is temporary, hopefully very short-term state of mind, and I can get back to normal soon, as I am a bit tired of crying of all small things like finding a huge bug in our bathroom or Kuba pooping on the carpet.

Our first safari.

Wolfi päätti vähän ennen uutta vuotta, ettei jaksakaan odotella safarille pääsyä ens kevääseen asti (jolloin mun perhe tulee siis vierailulle <3) ja varas meille kahden yön kevytsafarin Lake Mburon luonnonpuistosta. Hetki hintoja vertailtuamme päädyttiin siihen, että valmiin safaripaketin sijasta tehdään omatoimimatka, joka tässä tilanteessa tuli about puolet halvemmaksi (halpaa hupia se ei kyllä silti ole, näitä äkkilähtöjä tuskin tulee kovin montaa tehtyä).

Lake Mburo sijaitsee vajaan 250 kilometrin päässä Kampalasta, ja oltiin kuultu kavereilta, että sinne vievä tie on hyvässä kunnossa, mikä osoittautui tositarinaksi. Matka kesti noin neljä tuntia, ja välissä pysähdyttiin päiväntasaajalla näpsimässä muutama turistikuva.

The prettiest bottom I have ever seen <3

Majotuttiin tyyriin puoleiseen luksustelttaleiriin, joka oli kyllä ainakin lähestulkoon hintansa arvoinen. Palvelu Kimbla-Mantana Campissa oli kyllä aivan omaa luokkaansa, ja täyshoidolla sai masut turvoksiin. :D Yksi erittäin hyvä puoli tässä leirissä oli se, että se sijaitsee aikalailla luonnonpuiston keskellä ja sieltä on helppo ajella ympäriinsä. Ja olihan se aika khuulia nukkua ihan oikeasti luonnon ympäröimänä, ja kuulla eläinten äänet yöllä (oli muuten pirun kylymä).

Mullahan ei mitään aiempaa safarikokemusta ole, joten ei oo paljon mihin verrata, mutta tää puisto oli kyllä aika magee, vaikkei siellä niitä hurjimpia elikoita asustakaan. Siisteintä oli ajella kuoppaisilla, kiemuraisilla teillä omalla autolla ihan yksikseen ja törmätä vähän väliä seepraan, apinaan tai pumbaan eli villisikaan (ei siis tietenkään fyysisesti törmätty). Tiesitkö muuten, että pumba tarkoittaa swahiliksi tyhmää? :D Toinen tosi mahtava juttu, jonka ainoastaan tässä puistossa voi tehdä, on safari kävellen. En olis ikinä kuvitellu, että innostuisin safarista näin paljon, mutta se oli vaan jotenki niin hassu, utopistinen fiilis dallailla siellä eläimien keskellä niiden tekemillä poluilla.

Eli niinpä kävi, että tästä safaripessimististä tulikin yhtäkkiä safari-intoilija. Vielä jos jaksais muutaman kuukauden odottaa niin pääsee näkemään esim. kirahveja Murchison Fallsille!

We were apparently very lucky to see a hippo on dry land - usually they prefer water during daytime

Wolfi could not wait till next spring for a safari and decided that we will start our new year in a bit out of the ordinary way. So at 7 am on 1st of January we took off to spend two nights in a luxury tent camp in Lake Mburo. The drive took about 4 hours, and even though we heard there's nothing to see on the way, I disagree. What could be more interesting than to see the life in all the small villages, and the greenest scenery ever! We also had must-have photo-break at the Equator.

The accommodation was pricey (it seems to be the rule here) but it was worth it. Amazing service, more than enough food, very cool tent with proper toilet and a perfect location in the middle of the national park. If someone is interested of more details the camp is called Kimbla-Mantana.

I was not super enthusiastic about safari before (as I never had one), but this one definitely changed my mind. Even though you cannot see all animals in this park, it has it's own benefits. You are free to drive around with your own car whenever you like and as much as you want. We also did a walking safari with ranger, something you cannot do in a park full of dangerous predators, and it was awesome! :D it felt like someone dropped us in the middle of Lion King setting. I recommend!