Thursday, March 3, 2016

Musiikin voima.

Eilen sain vihdoin aikaiseksi ottaa musat mukaan salille, valitsin Spotifystä Sian uusimman levyn, ja koin aivan mielettömän ahaa-elämyksen. Musiikki on aina ollut minulle tärkeää, mutta viime aikoina olen jostain syystä unohtanut sen. Jotenkin rakkauselämän seestyminen aiheutti sen, etten oikein osannut enää samaistua biiseihin. (Vaikka eiväthän kaikki maailman laulut toki ole rakkauslauluja.) Nimenomaan samaistuminen ja oman elämän peilaaminen sanoituksiin on aina ollut minulle tärkeintä musiikin kuuntelussa. Raskausaikana olisin halunnut soittaa Leeville musiikkia, mutten yhtäkkiä keksinytkään mitä. Tunsin painetta, että musiikin pitäisi ehdottomasti olla suomenkielistä, jotta vauva tutustuisi jo masussa äidinkieleensä, hän kun ei sitä muuten kuullut. Mutta traagisten rakkauslaulujen soittaminen vauvalle ei vain tuntunut luonnolliselta.

Ensimmäinen musiikkiin liittyvä muistoni lienee vanhempieni laulamat Päivänsäde ja menninkäinen ja Sininen uni, joita nyt laulan Leeville. Toivoisin hänenkin muistavan nämä klassikot vielä aikuisena. Muistan myös lapsuudenkodissani soineet J. Karjalaisen ja Ultra Bra:n biisit, joita olen välillä vihannut ja välillä ihaillut. Oma musiikinkuuntelu sai potkua KissFM-radiokanavasta ja Spice Girls-huumasta. Nauhoitin korvaani miellyttäviä biisejä radiosta kasetille ja kelasin niitä uudestaan ja uudestaan kirjoittaakseni sanat paperille (olisi mielenkiintoista nähdä 12-vuotiaan itseni tulkintoja englanninkielisistä lauluista). Kun pääsin CD-levyjen makuun lauloin mukana kansilehtisen avustuksella Linkin Parkia ja Avril Lavignea. Olen aina yhdistänyt musiikin vahvoihin tunteisiin; en halua musiikin olevan vain taustamelua vaan haluan kuunnella ja eläytyä siihen. Niinpä musiikki on ollut mukana sydänsuruissa, ihastuksissa ja oman itsensä kanssa kipuiluissa. Nyt kun elämäni on ihanan tasaista naimisissa olevan naisen arkea (josta olen mielettömän kiitollinen) ovat nuo rakkauselämän kuohut jääneet taakse ja minun on pitänyt löytää uusi samaistumiskeino.

Ja eilen se sitten vyöryi ylitseni kuin tsunamiaalto, ihan oikeasti fyysisesti värisytti ja positiivisesti itketti. Sain jälleen tuntea musiikin maagisen voiman (ei, en ole ottanut mitään päänsärkylääkettä vahvempaa). Kaikki väsymys, ärtymys ja turhautuneisuus lensivät ikkunasta ulos ja tilalle tuli päättäväisyys; minä nautin tästä elämästä nyt! Sen sijaan, että valittaisin kuinka h******n kuuma täällä on, voisin asettua aurinkotuoliin ja korkata jääkylmän oluen (älkää nyt soittako lastensuojeluviranomaisille, ei täällä ryyppäämään ruveta). Sen sijaan, että mietin miksi minä en saa nukkua, voisin olla kiitollinen siitä kuinka saan ihailla täydellistä poikaani päivin ja öin. Suurin oivallus oli kuitenkin se, että minä olen yhä minä, en ainoastaan vaimo Wolfille ja äiti Leeville. Minulla on ja saa olla edelleen vahvoja tunteita, ei aikuisuuden tarvitse olla tasapaksua, eikä se sitä todellakaan ole tässä vauva-arjen vuoristoradassa. Ei musiikin tarvitse välttämättä liittyä sydänsuruihin, siitä saa voimaa myös kun väsyttää, ketuttaa, tai tuntuu että seinät kaatuu päälle.


Power of music is a big cliche, but I really felt it yesterday when I finally managed to take music with me to the gym. I opened Spotify and found Sia's new album, and was reminded of what I'd somehow forgotten. I don't know exactly why I've stopped enjoying music lately. Maybe it was because my love life wasn't quite so complicated anymore (which is a total blessing), I could not reflect my feelings to the sad love songs I used to like. Somehow I could not find a way to really feel the music. You see, to me music has never been just some noise in the background. I want to listen the lyrics and think how this song fits in my life right now. They don't do much songs from tired stay-at-home-mom's perspective. When I was pregnant I wanted to play some music to Leevi in the belly, but could not figure out what it could be. I felt strongly that it must be Finnish music so that he would hear his mother tongue. But somehow, listening those tragic love struggles (or "lets party all night" hip hop songs) did not feel right at that moment.

Music has always been quite important to me. I remember my parents singing us the same goodnight songs that I now sing to Leevi. I remember what my parents used to listen when we were kids. Later, when I found radio, I recorder my favorite songs on tape and used to rewind them again and again to write down the lyrics (would be hilarious to see how the twelve-year-old me wrote the English lyrics). After a while I got myself some CD's and would sing my heart out with the help of the lyrics in the booklet inside the cover. Music always meant big feelings to me, so it's been part of heartbreaks, infatuations and the early adulthood difficulties. Now when I'm happily married and seemingly adult, I found it hard to relate to the lyrics anymore.

But yesterday it washed over me like a tsunami wave - I was actually physically shaking and even crying a little bit. The music made me feel so powerful, it somehow reminded me that I am still me, even I am a wife to Wolfi and a mother to Leevi. And when would I have actually had so big feelings than now - so much love but also so much tiredness, stress and frustration. I was reminded that I'm not here to complain about my life, I'm here to live it and enjoy it. Instead of complaining about the heat I could go lie in the sun chair with an ice-cold beer. Or instead of thinking at night why I'm not allowed to sleep as much as I would like to, I could be grateful to be with my amazing son day and night. I was reminded that I can still find music to relate to even I'm not the heartbroken teenager anymore. 

1 comment: