Wednesday, March 23, 2016

Älä anna pelolle valtaa...

Mitenköhän tämän sanonnan voisi viedä käytäntöön, kun maailma tuntuu päivä päivältä pelottavammalta paikalta? Olen kirjoittanut omista pelkotiloistani ennenkin, mutta eilisen karmeiden uutisten jälkeen aihe on valitettavasti taas kerran ajankohtainen, varmasti monelle meistä.

Haluaisin niin kovasti kasvattaa Leevistä optimistisen ja pelottoman (en kuitenkaan uhkarohkeaa) ihmisen, joka näkee tämän maailman ja ihmisten hyvät puolet, mutta kuinka se onnistuu kun itse pelkään astua kotiovestani ulos. Haluaisin muuttaa Suomeen maalle johonkin pieneen kyläpahaseen, jonne kukaan ei keksi hyökätä. Yritän tsempata itseäni hokemalla, että on paljon todennäköisempää kuolla kotonaan tai liikenteessä kuin terrori-iskussa tai lentokoneonnettomuudessa. Mutta sitten alan pelätä jopa kotiani. Yritän ajatella, ettei maailma ole sen hirveämpi paikka kuin aiemminkaan, sodat vain ovat eri. (Jopa tsemppaukseni on säälittävän pessimististä.) Yritän ajatella, että minun tulisi nauttia tästä elämästä, ei pelätä mitä saattaa tapahtua. Jotenkin tämä ajatus vaan karkaa aina niin nopeasti, enkä saa itseäni vakuuttuneeksi. Yritän ajatella sitä kuinka kiitollinen olen, että minä ja perheeni olemme turvassa, ja kohdistaa energiani siihen, pelkäämisen sijasta. En halua Leevistä kaltaistani murehtijaa ja pessimistiä, joka aina ensimmäiseksi ajattelee asioiden mahdollisia huonoja puolia. 

Haluaisin pysyä kartalla maailmalla tapahtuvista asioista, mutta uutisten lukeminen on minulle vaikeaa. Kun kuulen pommi-iskuista, sodista ja luonnonkatastrofeista, aivoni alkavat raksuttaa ennen kuin ehdin väliin ja silmieni eteen ilmestyy eläviä kuvia minusta ja perheestäni näissä tilanteissa. Jos kieltäydyn lukemasta uutisia, tunnen olevani äärimmäisen itsekäs kun "en ole kiinnostunut" muiden ihmisten hädästä. Tunnen oikeastaan joka tapauksessa olevani itsekäs, kun ajattelen vain itseäni ja perhettäni, vaikka meillä on kaikki hyvin. Tänään kuitenkin tunsin toivonpilkahduksen lukiessani Hesarin artikkelia, jossa kerrottiin kaikkien kauheuksien lisäksi, että kiinniotettujen terroristien määrä on suurempi kuin iskuissaan onnistuneiden. Uutisessa myös muistutettiin rasismin ja ennakkoluulojen kasvattamisen olevan näiden terroristien tarkoitus, ja juuri siksi niille ei tulisi antaa tilaa. Artikkelin tyyli kertoa järkyttävästä asiasta onnistui jotenkin luomaan optimistista mielialaa tilanteessa, joka niin usein vaikuttaa täysin toivottomalta. Ja sehän tässä on tärkeintä, tunne siitä että voimme päästä yli tästä. Niin kauan kuin se tunne säilyy, meillä on mahdollisuus voittaa. Ja juuri siksi en aio piilottaa Leeviä maailmalta vaan antaa hänelle mahdollisuuden kokea se, kaikkine ihanuuksineen ja kauheuksineen.

3 comments:

  1. Sitä vaan mietin, kun luen kirjoituksiaan, että on hirvittävä sääli, että asut mielenkiintoisessa ja värikkäässä maassa, mutta et ole juurikaan saanut kokemuksia paikallisten normaalista arjesta tai vaikkapa siitä miten maaseudulla eletään, viljellään maata, kasvatetaan lapsia ja katsotaan maailmaa toisinlaisin silmälasein. Uskon, että pelko esimerkiksi sinun tilanteessasi on sitä, että asiat ympärillä tuntuvat vierailta, oudoilta eikä ole tarttumapintaa, jolloin pelkoa ei saa asetettua oikeeseen mittasuhteeseen, eikä siitä siten pääse eroon. Jos sinulla olisi mahdollisuus päästä paikallisen kanssa vaikkapa hänen kotiinsa ja kuulla hänen elämästään ja sitä kautta ymmärtää ympärillä olevaa, uskon että pelko väistyisi vähitellen, näin ainakin itselläni usein tapahtuu. Samalla tavalla joku suomalainen on ennakkoluuloinen maahanmuuttajaa kohtaan, koska ei ymmärrä hänen kulttuuriaan ja pelkää ja ahdistuu, kun ei ymmärrä. Mutta tutustuttuaan yhteen maahanmuuttajaan, saattavatkin silmät avautua näkemään tavallista elämää, arkea iloineen ja suruineen, ja värikkäine yksityiskohtainen, joita meillä kaikilla löytyy elämästämme vaikka kuinka paljon! Loppujen lopuksi elämä on hyvin samanlaista kaikkialla maailmassa ja koostuu samoista perusasioista. Ehkä joskus pitkän ajan päästä katsot taaksepäin ja kerrot tarinaa siitä, kuinka asuit Ugandassa ja millaista se oikein oli ja miten se sinuun vaikutti. Eikö olisi hienoa kertoa myös paikallisten ihmisten tarinaa, luoda kontakteja, päästä sisään johonkin aitoon, johonkin sellaiseen jota ehkä sinun poikasi haluaa isompana palata katsomaan ja tutkimaan omia jalanjälkiään Ugandan maaperällä? Tämä nyt vaan tällaista omaakin pohdintaa, kun tässä olen juuri palaamassa työmatkalla Afrikan maaperältä, monen aina vaan vieraan asian ja monen niin tutunkin asian keskeltä... Hyvää jatkoa sinne teille koko perheelle!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hei nimetön! Olet todennäköisesti aivan oikeassa, olen itsekin usein harmitellut miksi en ole "kokenut" tätä kulttuuria, niin kuin etukäteen ajattelin. Enkä oikeastaan keksi yhtään hyvää syytä miksi. En ole käynyt kovinkaan monessa paikallisessa kodissa eikä minulla oikeastaan ole paikallisia ystäviä. Mutta onneksi olen saanut käydä mielenkiintoisia keskusteluja mm. kodinhoitajamme kanssa, niiden perusteella minulle on muodostunut ainakin jonkunnäköinen kuva tästä maasta ja kulttuurista.

      Olen kuitenkin jo huomannut ajatusmaailmani muuttuneen, ja uskon, etten lähde täältä tyhjin käsin, vaikken olisikaan käynyt ihmettelemässä paikallista maanviljelyä tai ostanut ruokaani sieltä mistä suurin osa paikallisista sen ostaa. Tämä on minun tapani kokea maailma, hitaasti ja varovaisesti, ehkä varautuneestikin. Mutta ainakin olen uskaltautunut edes sen yhden askeleen ulos mukavuusalueeltani.

      Delete